Yritin taannoisessa työhaastattelyssa vakuuttaa kaikille osapuolille, eniten kuitenkin ehkä itselleni, että omaan hyvän stressinsietokyvyn. Tässä viimeisen viikon aikana on paljastunut, että enpäs ehkä omaakaan. En ole saanut nukuttua kunnolla, enkä pysty keskittymään mihinkään, kun koko ajan jossain alitajunnassa jyskyttää se ajatus, että saanko työpaikan vai en. Ja voin sanoa, että jonkunlainen henkinen romahdus on odotettavissa jos en paikkaa saa. Eli nämä nykyiset työtehtävät on koitettava tässä keskittymisen ja motivaation puutteessa hoitaa asiallisesti. Ei oo muuten helppoa.

Tänään sitten olin jo räjähtää, kun en vaan jaksaisi odottaa. Ja kappas kummaa, sain kuin sainkin puhelinsoiton. Haluavat tavata vielä kerran. Pidin jo pääsemistä ensimmäiseen haastatteluun hyvänä asiana. Toiseen haastatteluun pääseminen oli ihan käsittämätöntä. Ja nyt tämä kolmas tarkoittanee ehkä sitä, että jäljellä on kaksi parasta hakijaa. Eli 40:stä hakijasta minä pääsin siihen viiden parhaan joukkoon ja nyt sitten on kaiketi edessä se 50 / 50 tilanne työpaikan saannin suhteen. Eikä se ainakaan hermostusta lievennä millään lailla. Eikä paranna keskittymiskykyä.

Kiitokset kaikille onnea toivottaneille ja peukkua pitäneille. Vielä jos torstai-aamuna sais ne peukut ja varpaat pystyyn, niin tekisin edelleen hyvän vaikutelman ja saisin sen työpaikan. Meinaa oksettaa ja pyörryttää kun jännittää niin paljon. Puhelimessa ollessani mahdollisen tulevan pomoni kanssa, pulssi oli kai 200 ja kädet tärisivät niin kovaa, että puhelin ei meinannut pysyä kädessä. Ja tapaamisajan kirjoittaminen kalenteriin oli aikas hankalaa kun kynä lingersi miten sattuu. Epätietoisuuden piina siis jatkuu edelleen. Josko se stressinsietokyky tässä paranis :D