Vuosi sitten oli jännät paikat. Synnytyksen käynnistyksessä aloitettiin rankemmat toimet ja Cytotecia laitettiin 1/4 tabletti "sinne". Ja lopulta alkoivat ne supistelut. Tosin en tyhmänä niitä supistuksiksi tajunnut, kun tuntuivat ihan kuukautiskivuilta. Sairaanhoitaja sitten valaisi, että niitä ne ovat (Daa, ei kai minulla menkkojakaan voinut olla tulossa...).

Lääkärin kierrolla makoilin kaikessa rauhassa tutuksi tulleella punkallani ja olin suorastaan tyrmistynyt, kun lääkäri sanoi että jaaha, täältä sitä ollaan kovasti tulossa ja että synnytyssaliin täytyisi lähteä. Kysyin pöllämystyneenä lääkäriltä, että pitäisikö Mies soitella paikalle, ja lääkäri vastasi hymyillen, että eiköhän nyt olisi ihan hyvä aika. Soitin Miehelle, joka oli töissä, ja käskin tulemaan pikana sairaalaan. Eikä mokoma ollut uskoa millään. Lääkäri seurueineen kuunteli puhelua vierestä ja kaikkia nauratti. Lopulta Mies kuitenkin uskoi toden olevan kyseessä ja hän ehti kuin ehtikin hyvissä ajoin paikalle.

Synnytys ei ollut mitenkään erityisen kivulias, kesti kaikkinensa kahdeksisen tuntia ja palkintona oli ihmeellisen ihana pieni poika.

1862201.jpg

Nyt tuosta pikkuruisesta nyytistä on kasvanut vuoden ikäinen, edelleen ihanan ihana, vähän isompi poika. Janne kävelee muutamia askelia, sanoo muutamia sanoja, halaa ja suukottelee säästelemättä. Raastaa vanhempiensa hermoja aika ajoin, mutta kaiken kaikkiaan on oikein suloinen ja iloinen pieni mies. Ja mikä tärkeintä, vanhemmilleen niin rakas. 

Paljon onnea yksivuotiaalle, joka merkkipäivänsä kunniaksi menee tutustumaan tulevaan päiväkotiinsa yhdessä isin kanssa.