Äitikollega somessa tuskasteli lasten kanssa viettämäänsä takkuista päivää. Tiedättehän, niitä päiviä jolloin on hirvittävä määrä asioita jotka pitäisi hoitaa ja jolloin lapsi pistää änkyrävaihteen päälle. Meillä niitä on aika usein, kun lapsia on kaksi ja aikuisia tasan sama määrä. Eivätkä ne änkyräpäivät satu koskaan kenellekään samalle päivälle.

Opin esikoisen 6 v neuvolassa uuden asian. Sen, että lapsille tulee tuossa iässä niin sanottu pikkumurrosikä. Pikkumurrosiällä ei ole mitään tekemistä sen oikean murrosiän kanssa, että ei tarvitse pelätä mitään hormonaalisia vaikutuksia, vaan täällä viitataan kaiketi siihen, että tässä iässä lapset ensimmäisiä kertoja koettelevat rajojaan (ja vanhempiensa hermoja) ja ottavat ensiaskeliaan itsenäistymisen polulla. Oikeassa elämässä tämä näkyy hirvittävänä kiukutteluna ja raivoamisena (lähinnä lapsen, mutta myös aikuisten on tavattu tekevän samaa) noin joka asiasta. Ja joka ainoa aamu, päivä ja ilta. Öisin ei, koska silloin sentään meidän illan torkku nukahtaa noin klo 20:10, eikä lastenhuoneesta kuulu hänen toimestaan pihaustakaan. Vuotta nuorempi veljensä, on taas kokonaan toinen juttu.

Koska ainakin minulle tuo tieto tuli yllätyksenä, samoin kuin uhmaiät yhden, kahden, neljän ja viiden vuoden iässä, tuli mieleen, että mitä kaikkea muuta viattomilta lapsettomilta pariskunnilta on salattu. Eli, kaikki tietävät kolmen vuoden uhman. Mutta kuinka moni on tiennyt sen, että se uhma kestää palttiarallaa 10 kuukautta. Ensimmäinen uhma alkaa vuoden iässä. Ja loppuu noin 1v 10 kk iässä. Ja seuraava alkaa kahden vuoden iässä. Ja niin edelleen. Meillä on siis eletty uhmaa ja pikkumurrosikää viisi (5) vuotta esikoisen toimesta ja neljä (4) vuotta kuopuksen toimesta. Ei ole ihme, että alkaa hiukset harmaantua.  

Joskus aikoinaan Ipanapa-levylle päätynyt Kuningas Ei kappale nauratti. Kahden änkyräuhmiksen kanssa ei naurata. Olen yrittänyt olla epäkypsä äiti ja maksaa mukuloille samalla mitalla takaisin. Kieltäydyn kaikista heidän pyynnöistään ja toiveistaan. Viivyttelen tahallani lähtöä heille kivoihin tapahtumiin ja paikkoihin. Viesti ei vaan mene perille, äiti sen sijaan on tyhmä. 

Meillä on siis tämä syksy opeteltu olemaan kärsivällisiä. Siis vanhempien taholta. Yleensä vähemmän onnistuneesti. Jos kuvittelit, että ne uhmaiät ovat veemäisiä, pikkumurrosikä peittoaa ne mennen tullen. Nyt lapsi on sanavalmiimpi. Osaa lukea vanhempiaan, tietää mikä erityisesti ärsyttää. Lapsi osaa myös kerätä kaveripiiristään ne är-syt-tä-vim-mät hokemat ja sanat ja viljellä niitä joka tilanteessa. Koska lapsia ei saa piiskata, ei tukistaa, eikä antaa luunappia, eikä tulevien terapialaskujen pelossa enää pistää jäähyllekään, ovat tällaisen nollasta ziljardiin kiihtyvät vanhemmat hieman helisemässä. Vähän niin kuin perintökristallit ja ikkunat meillä noin kuutena päivänä viikossa, kun desibelit perheen täysi-ikäiset saattavat hieman kovaäänisesti kertoa jälkikasvulle elämän tosiasioita. Kuten sen, että kenen leipää syöt, sen lauluja laulat tai kärsi kurja niin kirkkaamman kruunun saat.