Kuten jo tuolla jossain alempana mainitsin, on Janne oppinut seisomaan. Ja pystyyn on päästävä missä vain ja milloin vain. Kopsahduksia sattuu, kuten nyt varmaan ihan jokaiselle samanikäiselle. Joskus karjutaan niin että meinaa henki loppua ja joskus taas ei olla moksiskaan.


Uutena ilmiönä toissa yönä sitten ilmaantui se, että kun unesta havahdutaan (olkoon kello sitten vaikka 2.30 tai 04.00), on ängettävä pystyyn. Hetken aikaa ollaan hiljaa, ja kun äiti ja iskä eivät tee elettäkään 1) ihaillakseen pojan suoritusta 2) aloittaa seurustelua pojan kanssa 3) kipatakseen pojan takaisin vaaka-asentoon, niin alkaa sitten kitinä. Ensin kuuluu pientä ynähtelyä. Höö höö, yh yh. Jos ääntely ei tuota toivottua tulosta, nostetaan volumea. Jos tämäkään ei aiheuta mitään liikettä, ruvetaan itkemään. Jos itku ei auta, itketään siten kuin päätä leikattaisia. Tämä konsti yleensä tepsii ja umpiväsynyt vanhempi hilaa itsensä pystyyn ja pistää pojan maate. Ja kun umpiväsynyt vanhempi pääsee takaisin sänkyynsä ja löytää hyvän asennon, alkaa koko show alusta. Hyvällä onnella ehkä tunnin päästä rauha palautuu makuuhuoneeseen ja poika tuhisee unessa. Umpiväsynyt vanhempi tosin voi pahimmassa tapauksessa olla tästä episodista johtuen jo ihan hereillä ja pyöriä toisen tunnin sängyssä unta etsiskellen. Ja mieli tekisi ihan pikkasen potkaista pinnasänkyä, että mitäs siinä sitten ipana tuhiset, kun sait muut hereille.

Äiti on nyt vähän väsynyt.