Olen saikkuillut parisen päivää, kun kädet äitiyvät niin kipeiksi. Syy tosin ei taida ollakaan työperäinen, vaan lapsiperäinen. Kipu ei ole helpottanut sitten yhtään, vaikka olen pysytellyt poissa tietokoneelta. Eilen kuopusta nostellessa sattui niin kovaa, että oli koko poika tipahtaa lattialle. Viime viikolla kävin röntgenissä, kun lääkäri haluaa selvittää perin pohjin miksi koskee. Tänään pitäis tulla tieto siitä, mitä sieltä ranteista löytyy. Lääkäri jo maalaili nivelrikon kuvaa, mutta toivotaan nyt parasta kuitenkin.

Se miksi olen hämmingissä, johtuu taas kokonaan ihan muusta. Sain eilen soiton rekrytointifirman naiselta, siltä joka parisen viiikkoa sitten haastatteli minua uuteen työpaikkaan. Soitto tuli ihan puskista, enkä oikein vieläkään tajua, että yritys haluaa minut toiseen haastatteluun. Huomenna. Olin jo ihan siinä uskossa, että olin puh pah pelistä pois, kun soittoa ei viime viikolla kuulunutkaan. Nyt on sitten melkoiset paineet, koska ihan oikeasti paikan haluaisin. Ja että yritys on minusta kiinnostunut, vaikka minulla ei huikeaa kokemusta just sellasesta hommasta olekaan, vaikka samankaltaista työtä olenkin tehnyt kohta vuosikymmenen. Toki olen ennenkin vaihtanut alaa lennosta, joten sinällään minulla ei ole mitään epäilyksiä sen suhteen ettenkö uutta työtä oppisi. Tässä kohtaahan minun tietty pitäis olla kaivelemassa vaatteita kaapista ja silittää paitaa ja etsiä paniikissa niitä puuttuvia työtodistuksia, mut ehtiihän sen paniikin käydä läpi sitten illallakin, kun pojat on nukkumassa ja pulssi hakkaa kahtasataa. Kiire on paras kannustin ja motivaatio hommien hoitoon sitä korkeampi mitä lähemmäs kello hiipii puoltayötä.

Mut joo, lähden hetkeksi viettämään aikaa Miehen kanssa. Ja niitä peukkuja saa taas pitää huomenna klo 16 pystyssä..