Raskauteen liittyy paljon ns. lieveilmiöitä, joita raskautta harkitsevalle ei välttämättä tule edes mieleen. Tässä yksi otanta.

Äitiysvaatteet. Joo, nykyään ne on ihan kivan näköisiä. Ja nykymuotikin on sellaista, että näyttää kun puoli tasavaltaa olisi pieniin päin. Mutta kukaan ei kerro miten nöyryyttävää äitiysvaatteiden, etenkin housujen ostaminen voi olla. itse melkein purskahdin itkuun, kun vedin rintojen alle ulottuvat resorilliset pöksyt jalkaani. Etenkin kun minulla sitä vauvamahaa ei vieläkään ole näkyvissä. Itse kyllä huomaan vatsan pullistuneen uudella tavalla, samoin Mies, mutta vaatteet päällä ollessani asiaa ei kukaan huomaa. Päinvastoin kuin kollegallani, jonka kohdalla jo kolmannella kuukaudella ei jääne kenellekään selväksi, että pulla on uunissa. Äitiysalusvaatteita en uskaltanut edes vilkaista, olisin varmaan saanut totaaliromahduksen. Myös farkut jäivät suosiolla kauppaan. Mutta siis, normaalisti käyttämäni housut alkavat jo olla vähän siinä rajalla, että miten pitkään vielä mahtuvat. Enkä todellakaan ota sitä riskiä, että jonakin päivänä minulle ei töihin lähtiessä mahdu mitään päälle. Onnekseni H&M:lla oli äitiysvaateale, ja siistit suorat housut sain n. 17€:lla.

Vauvatarvikkeet. Kukaan ei kertonut myöskään sitä, miten helvetisti vauvaan saa palamaan rahaa. Kävimme katselemassa vaunuja. Luoja, lähes kaikki maksoivat melkein 800€. Kiitos vaan mutta ei kiitos. Ihan niin kalliita vaunuja meidän Vote ei kyllä saa, vaikka varmaan vanhempansa ja sukulaiset sekoittaakin totaalisesti. Ison osan suurempia hankintoja saamme käytettynä (pinnasänky) tai mummojen sponsoroimana (vaunut + turvakaukalo). Mutta en vaan ihan oikeasti kehtaa maksattaa äidilläni superkalliita vaunuja, kun en itse ikimaailmassa tuollaista rahasummaa niihin laittaisi.

Vauva. En olisi ikinä uskonut, että minusta tulee raskausaikana vieläkin hullumpi. Kuulostelen koko ajan puolella korvalla vauvan liikkeitä. Vaikka ne liikkeet eivät tunnu mitenkään kivoilta, on silti helpotus tuntea ne. Miehen vuoksi odotan innolla sitä, kun liikkeet tuntuvat ulkopuolellekin, vaikka se kuulemani mukaan on vieläkin ikävämpää kuin nykyiset pienet töytäykset. Etenkin eilisen lentourakan jälkeen vauvan vilkkaat liikkeet illalla olivat helpotus, vaikka mitään riskiä tässä vaiheessa matkustamiselle ei pitäisi olla.  

Maha. Se kasvaa vaikka sitä ei huomaakaan. En voi nukkua mahallani. Hieronta ei onnistu enää perinteisessä asennossa. Viime kerralla lapsipolo oli ilmeisesti melko pinteessä, kun protestoi kiivaasti asentoa vastaan. Myös iso osa istuma- ja kumarteluasentoja on osoittautunut, ei ihan mahdottomaksi, mutta vauvalle haastavaksi. Meidän pikkuinen kuulemma painaa tällä hetkellä reilut 300g, mutta aika ajoin se tuntuu moninkertaiselta.

Minä. Huomaan käpertyväni omaan maailmaan kasvavan mahani kanssa. Nyt reissussa ollessani juttelen mahalle ääneen, kun Mies ei ole sitä tekemässä. Yhtenä päivänä töistä tullessani tajusin autossa, että olen mahdollisesti jupissut yksikseni ääneen koko matkan toimistosta ulko-ovelle (piiiiiiitkä käytävä läpi tehtaan, ja töissä paljon ihmisiä). Lienee turha sanoa, että en tuntenut itsenäni erityisen fiksuksi sillä hetkellä. Jotenkin tuntuu että epähuomiossa suljen Miehenkin pienen piirimme ulkopuolelle. Ensi kerralla koitan varata neuvola-ajan sitä silmällä pitäen että Mies pääsee mukan. Eihän siellä nyt ihmeitä puhuta, mutta kun en kuitenkaan muista kaikkea kertoa. Molempiin ultriin Mies on onneksi päässyt mukaan, ehkä tämä odotus konkretisoituu enemmän hänellekin. Lisäksi olen huomannut loukkantuvani ihan turhista. Miehen tai Tyttären sanoista ja teoista, jonkun muun ajattelemattomuudesta. Sitten niitä itsekseni mielessäni pyörittelen ja suurentelen ja saatana vielä tirauttaa itkunkin kaupanpäällisiksi. Salaa ja yksin tietenkin, ettei kukaan vaan lohduttaisi ja saisin oikein kieriskellä itsesäälissä...

Huoli. Tästä kirjoitin jo aikaisemminkin. Mutta raskauden edetessä huolet vain kasvavat ja niitä tulee enemmän. Mitä jos olenkin surkea äiti? En osaa kasvattaa lapsestani kunnon kansalaista. Mitä jos en osaakaan pientä rakastaa? Mitä jos lapselle sattuu jotain? Mitä jos minulle tai Miehelle sattuu jotain? Siksi Miehen ajatus naimisiin menosta ennen lapsen syntymää alkaa tuntua hyvälle. Sori vaan rakkaat ystäväni, pidetään ne isot bileet sitten jostain muusta syystä :) Isojen hääjuhlien merkitys on viikko viikolta pienentynyt, enkä tunne niin mitään halua olla päivää prinsessana.

Parisuhde. Se on muuttunut. Huomaan rakastavani Miestä enemmän ja enemmän. Entisen kanimeiningin sijaan toisen läheisyys on tärkeää. Erossa olo on ihan hirvittävän vaikeaa. Ei sitä aina tarvitse kyhnyttää kylki kyljessä, jo se tieto että toinen on viereisessä huoneessa ja pääsen kainaloon kun siltä tuntuu, jotenkin rauhoittaa. Kyllä toki sitä kanimeininkiä molemmat aika ajoin toivovat varmaan enemmänkin, mutta tämä helvetillinen kuvotus ja ainainen väsymys vaan eivät saa oloa tuntumaan mitenkään seksikkäälle. Ja nuo alati kasvavat meijerit oikeasti saavat minut tuntemaan itseni jotenkin epämuodostuneeksi. Sori jos tuli liikaa infoa, mutta tätä tää nyt vaan on :o)  

Mutta, kaikesta huolimatta en sittenkään kadu. Kysykää puolen vuoden päästä uudestaan, kun koliikkivauva valvottaa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsivää äitiä ja unenpuutteista isää..