Lassi Rämön kirja Takaisin Karjalaan kertoo minun sukuni tarinan. Lassi on edesmenneen pappani serkku, ja papasta on muutamia mainintoja kirjassa, sekä ihan oma lukunsa. Pääosin sukulaisuussuhteestamme johtuen luin kirjan.

Kirja kertoo evakkojen joukkopaluusta Karjalaan sen jälkeen kun Suomen armeija oli vallannut Karjalan takaisin. Osa kirjasta on kirjoitettu fiktiivisesti, osa taas on ihan oikeasti tapahtunutta. Kaikki kirjassa mainitut henkilöt ja paikat ovat olemassa. Olen itse käynyt Muolaan Moiniemessä paikalla jossa kirjan tapahtumatkin ovat tapahtuneet. Olen uinut Tervalammilla, ihmetellyt Kuusaan hovia ja käynyt palaneen Muolaan kirkon paikalla. Moiniemessä ei tosin jäljellä ollut kuin satunnaisia kivikasoja, joista pappa tiesi kertoa kenen taloon tai tilaan rakennus  kuului.

Evakkojen palatessa iso osa Karjalaa oli poltettu. Muolaan alueella jopa 95% rakennuskannata. Se mikä pommeilta säästyi, tuhosi armeija, niin Suomen kuin Neuvostoliiton. Iivari Rämö, kirjailijan isä, palasi kotiin keväällä 1942. Perhe tuli muutamia viikkoja myöhemmin, kun isä oli saanut perheelleen jonkunlaisen asumuksen valmiiksi. Kaikesta oli pulaa, ja keinot materiaalien hankinnaksi olivat mielikuvituksellisia. Katto tehtiin tuhoutuneiden latojen päreistä, tynnyristä tehtii kiuas. Tuhoutuneen kodin tiilet muurattiin uuden kodin seiniksi ja piipuiksi.

Osa tapahtumista oli minulle ennestään tuttuja. Tiesin poikien uhkarohkeista leikeistä, joista selvittiin usein täpärästi. Suojelusenkeleillä on varmasti ollut stressaavaa aikaa vahtia pienten poikien metkuja. Osa tiedosta taas oli ihan uutta. Kuten se, että ensimmäinen asumus jossa pappani perheineen asui, oli vanhan sarraimen seinien varaan kyhätty katos. Jälleenrakennuksesta lukiessani ymmärrän miten papasta sittemmin tuli maineikas kirvesmies.

Minulle kirja oli hyvin henkilökohtainen lukukokemus. Se vuoroin nauratti, vuoroin itketti. Monen monistuista kertaa ajattelin lukiessani, että voi kun pappa olisi vielä elossa ja voisin vielä kerran kysellä lisää. Papan lapsuudenaikaiset tarinat olivat meille arkipäivää, en lapsena oikein edes ymmärtänyt miten tärkeää olisi kuunella tuon ajan elämästä. Nyt sota-ajan elänet ovat iäkkäitä, eikä elämää ole enää paljoa jäljellä. On äärimmäisen tärkeää, että heidänkin ääntään kuultaisiin. Mikään historiateos tai tutkielma kirja ei ole. Se on äärimmäisen elävästi kirjoitettu kirja yhden perheen ja suvun elämästä Jatkosodan Karjalassa. Osa keskusteluista on täysin kirjailijan mielikuvitusta, mutta uskoisin Iivarin päässä hyvinkin samankaltaisia ajatuksia olleen.

Suosittelen kirjaa luettavaksi kaikille evakoille ja heidän jälkeläisilleen. Mehän olemme tarinat kuulleet moneen kertaan, mutta ei se yksi kerta lisää ole pahasta. Aion kirjan hankkia omaan hyllyynikin, kunhan sen jostain vain löydän, siksi että välitän tietoa sukumme menneisyydestä myös lapsillemme.

 

WP_20131007_001%5B1%5D-normal.jpg

Leivoin kirjan innoittamana ekan kerran ikinä karjalanpiirakoita. Eihän niistä nyt hirveen kauniita tullut, mutta hyvän makuisia. Puuroa oli turhan vähän, eli huomenissa keitellään sitä lisää ja tehdään lisää piirakoita.