Blogi on elänyt taas tovin hiljaiseloaan. Töissä pitää kiirettä, eikä oikein ole mitään blogattavaakaan. Vaaleista en jaksa enää vouhkata, käsitöitä ei ole valmistunut, eikä muutenkaan tapahtunut mitään maata mullistavaa.

Tänään törmäsin kaverini FB-profiilissa linkkiin. Jonka menin sitten avaamaan. Ja olen sitten linkin blogia lueskellut päivän joutohetkinä. Nyt tunnen hirvittävää surua ja voimattomuutta maailman pahuutta vastaan. Miten minä osaan suojella omia lapsiani, kun eivät siihen ole pystyneet muutkaan? Itkettääkin.

Tiedän etten voi kantaa koko maailman murheita. Mutta joskus niitä tulee kannettua silti. Jossittelen ja pelkään. Ja epäilen että tämä ominaisuuteni aika ajoin estää minua näkemästä sen kaiken kauniin tässä elämässä. Eilen illalla istuimme koko perhe sohvalla. Katsoimme telkkarista muumeja. Kuopus istui vieressäni iltapesun puhtaana. Silittelin untuvaista tukkaa ja haistelin pienen puhtaan pojan tuoksua. Mietin, että jotain olen tässä elämässä oikein tehnyt, kun minulle on suotu tämä. Kaksi ihanaa pientä poikaa ja Mies, mukava sohva ja muumit. Siltikään en ihan aina osaa nauttia onnestani. Pelkään lapsille tai Miehelle sattuvan jotain. Olen huolissani asioista joille en tässä hetkessä voi tehdä mitään, yrittää vain parhaani mukaan olla hyvä äiti ja vaimo. Ja liekö sitten tästä ominaisuudesta peräisin myös toistuvat masennusjaksoni. Saman piirteen muistan mummostani, ja nuorempana en voinut ymmärtää moista murehtimista. Mitä enemmän ikää itselleni tulee, sitä enemmän muistutan tässä asiassa mummoani.