Katselin eilen telkkarista Sinkkuelämää. Yksi parhaista tv-sarjoista ikinä, minun mielestäni siis. Jotenkin sarjan jaksot ovat menneet käsikädessä oman elämäni kanssa. Minullakin oli mr. Big, kuten Carriella. Sitten tapasin oman Aidanini. Ja mr. Big keksi että haluaisikin minut. Oli kipeitä eroja, uusia suhteita, hauskanpitoa ystävien kanssa… Minulla ja omalla Bigilläni ei ole onnellista loppua. Mutta ehkäpä jonkun toisen kanssa on. 

Jaksossa pohdittiin sielunkumppaneita. Itse en ole ihan varma siitä onko jokaiselle olemassa se yksi ja oikea, sielunkumppani. En enää jaksa uskoa siihen, vaikka aika ajoin toivonkin. Tai haluaisin toivoa. Olisi ihanaa rakastua ja tulla rakastetuksi. Sydämeni taitaa olla niin arpeutunut, että en moiseen enää pysty. Toivottomiin ihastumisiin kyllä pystyn. Mutta kuten lupasin, en niistä enää kirjoita.

Jakson lopussa sarjan naisnelikko sopii, että pitävät toisiaan sielunkumppaneina. Täten miehet olisivat vain hauskaa seuraa. Luja idea. Omissa ystävissäni on todellakin sielunkumppaneiden ainesta. Osan kanssa ollaan pidetty yhtä 27 vuotta. Vaikka minunkin elämässäni on ollut niin ylä- kuin alamäkiäkin, niin perhe ja ystävät ovat pysyneet. Uusia ystäviä on tullut mukaan, osa vanhoista jäänyt hieman taka-alalle. Mutta jokaisella heistä on ollut ja tulee aina olemaan erityinen paikka sydämessäni. Joissain tapauksissa se paikka on vielä ainakin kipeä ystävyyden katkeamisen myötä. Joissain tapauksissa taas aikaa on kulunut niin paljon, että vanhan perustalle voisi jopa rakentaa uutta. Aika näyttää.

Tiedostan, että rakkaille ihmisille tulee ihan liian harvoin kerrottua, että he ovat tärkeitä. Minulla varsinkin, kun olen ehkä maailman huonoin ihminen omista tunteistani puhumaan. Moni teistä lukee blogiani. Olette ihania <3