Olen ollut väsynyt. Niin väsynyt, että olen miettinyt voiko väsymykseen kuolla. Kaiken maailman sairastelukierteet ja lasten laittaminen kerrossänkyyn nukkumaan ovat sekoittaneet yöuniamme turhan pitkään. Puoli vuotta yökuivana ollut Esikoinen unohti uusien sänkyjärjestelyjen myötä pottahomman yöaikaan. Kuopuskin heräili pahimmillaan pari kertaa yössä. Unimäärä jäi vähäiseksi ja yhtäjaksoista unta saattoi parhaimmillaan olla nelisen tuntia, aina ei sitäkään. Rupesin ilmeisesti muistuttamaan jonkunlaista elävää kuollutta töissä, kun minua on kohdeltu tovi jo erityisen hyvin tekemistäni huolimattomuusvirheistä huolimatta. Olen myös ihan suoraan kertonut levottomista öistä ja väsymyksestäni, että saisin sitä ymmärrystä.

Joskus se pinna riittävästi kiristyttyään vaan napsahtaa poikki. Niin kävi meilläkin, kun kaksi pientä poikaa siirtyi nukkumaan omista sängyistään meidän sänkyymme. Kuopus on niin levoton nukkuja, että siinä ei petikaverit juurikaan unesta kiinni saa, kun tulee milloin mitäkin raajaa milloin mihinkin. Yhtenä aamuna, kun en enää ollut tunnistaa itseäni peilistä, minun pinnani katkesi. Ja pojat saivat häädön. Parina yönä kavereita palauteltiin omiin sänkyihinsä, mutta alle viikossa alkoi viesti mennä perille. Koko perhe on nukkunut paremmin, omissa sängyissään. Esikoinen vaipatettiin yöksi, joten enää ei kukaan herätä senkään vuoksi, että sänky on märkänä. Että hetkeksi taas helpottanut. Paitsi että tällä viikolla ollaan oltu koko porukka vuorotellen sairaana. Yritän aktivoitua bloginkin suhteen nyt kun jaksamistaso on taas hitusen parempi.