Joulua edeltävä aika meni ikään kuin pakolla nettihiljaisuudessa. Olin päättänyt, että tänä jouluna saan tehtyä edes yhden joululahjan. Ja sainkin. Pikkusiskon Sivillasta neulotut ranteenlämmittimet valmistuivat aaton aattona kello 21. Noin. Eikä mennyt edes täpärälle. Kuvaa pukkaan blogiin jahka löydän jostain sen kaapelin jolla saan siirrettyä kuvan puhelimesta koneelle. Kun en tietenkään muistanut kuvaa ottaa ennen paketoimista. Saaja oli tyytyväinen ja minä myös.

Joulu on sujunut oikein rauhallisesti. Lahjoja annettiin ja saatiin. Ja joulupukkikin löysi meidät Pikkusiskon luota. Janne ei pukkia pelännyt ollenkaan, uskaltautui jopa pukin polvelle. Lahjat eivät jaksaneet pikkumiestä suuremmin kiinnostaa, yhden paketin avasi ja sitten paketista paljastuneella lelulla leikittiin loppuilta. Kummitytön ja Jannen suosikkileluksi valikoitui Stigan pakkauslaatikko.

Jouluruokaa tuli syötyä sillain sopivasti. Nyt tapaninakaan ei ajatus jouluruoasta yökkäytä yhtään. Tosin eipä meillä kotona ollutkaan muuta kuin kinkkua ja Pikkusiskon tekemää porkkanalaatikkoa. Ja äipän graavaamaa lohta, joita on nautittu asiaan kuuluvalla hartaudella. Pärjätään näillä eväillä ensi jouluun erinomaisen hyvin. Perinteinen tapaninpäivän pizza jäänee tänä vuonna väliin.

Mahaosastolla voidaan edelleen paksusti. Kiitos vaan kysymästä. Aivan helvetin paksusti, jos suoraan sanon. Selkä on kipeä 24/7 käytti tukivyötä tai ei, joten se synnytys on päivä päivältä tervetulleempi. Kauhulla mietin miten pärjään Jannen kanssa loppiaisen yli kotona kaksin, kun Mies on töissä ja päiväkoti kiinni. Tässä kohtaa sitä kaipailee sellasta vanhanajan yhteisöllisyyttä jolloin ne isovanhemmat, sedät, tädit, enot ja serkun kummin kaimat asuivat samassa talossa ja apukäsiä löytyi ihan tuosta noin vaan. Mut ei tässä nyt enää kauaa mene, kolmisen viikkoa. Toivon mukaan.