Viime viikolla kanssani samaan bussiin astui kaksi suomalaista naista lapsineen pukeutuneena islamilaisten käyttämiin huntuihin. Toisella huntu peitti hiukset, toisella koko kasvot. Vain silmät jäivät näkyviin. Itse telaketjufeministinä ensimmäinen reaktioni oli, että miten suomalainen nainen, joka elää eräässä maailman tasa-arvoisimmista maista, voi antaa alistaa itseään noin. Minä olen pesunkestävä feministi, kristitty ja nainen. Katson maailmaa siis eräänlaisen kiikarin lävitse. Minun mielestäni huntuun pukeutuminen tavallaan mitätöi kaiken sen, jonka eteen naiset ennen meitä ovat joutuneet taistelemaan.

Seurasin noiden kahden naisen keskuselua. En kuullut mitä he puhuivat, mutta eleet ja ilmeet kertoivat, että nämä naiset olivat hunnuista huolimatta suomalaisia naisia, puhuivat samoista asioista samalla kielellä kuin minäkin omien ystävieni kanssa. Kuitenkaan en voi olla miettimättä, että miksi nämä naiset ovat valinneet juuri tuon tien. Mikä laittaa suomalaisen naisen pukeutumaan toisen kulttuurin mukaisesti? Rakkausko? Mitä arvoa on sellaisella rakkaudella, jossa molemmat osapuolet eivät voi elää kulttuurinsa mukaan? Onko  tämä rakkaus niin suurta, että sen vuoksi on valmis luopumaan isosta osasta itsemäärämisoikeuttaan, oikeutta pukeutua miten tahtoo? Uskonto? Mikään uskonto, ei edes islam käsittääkseni määrää pukeutumissääntöjä. Minun on umpikristittynä hirvittävän vaikea käsittää, että uskontoni pakottaisi minut pukeutumaan tietyllä lailla, tai paheksuisi jollain lailla pukeutuvaa. Mielestäni uskonnossa, Jumalassa, on kyse suvaitsevaisuudesta ja rakkaudesta, ei täysin absurdeista säännöistä. Miten oma pukeutumiseni muka vois vaikuttaa minun uskooni?

Juttelin ystäväni kanssa, joka asuu islamilaisessa maassa suomalaisen miehensä ja lapsiensa kanssa. Hän on nähnyt kulttuurin toista puolta, josta minulla ei ole aavistustakaan. Molemmat olimme sitä mieltä, että burkassa (vai mikä oikea termi lieneekään) kulkeminen ei ole meille mikään vaihtoehto. Minä en suostuisi miehen, tai uskonnon takia kaavussa kulkemaan. Ehkä en ole koskaan sitten oikeasti rakastanut, kun en ole koskaan ollut valmis luopumaan isosta osasta omaa identiteettiäni.

Haluaisin vilpittömästi ymmärtää, en missään tapauksessa tuomita, vaikka oma femakkoasenteeni kirjoituksestani läpi paistaakin. Toivoisin että joku edellä mainitun kaltainen nainen sattuisi eksymään tänne ja kertoisi miksi hän on päätynyt tähän vaihtoehtoon. Ehkä minunkin katsantokantani avartuisi entisestään, enkä enää pitäisi hunnutettuja naisia alistettuina kummajaisina.