Miesvaltaisessa perheessä eläessä sitä tutustuu vähän erilaisempaan arkeen. Jokainen meistä on ihan varmasti kuullut vitsejä miehistä ja miesten pippeleistä. Mutta minäpä tiedän, että ne vitsit voivat olla ihan tottakin.

Pienten poikien viehtymys jalkovälissä olevaan vehkeeseen on käsittämätöntä. Suuri huoli ikään ja kokoon katsomatta on ilmeisesti se, että se vehje katoaa sieltä jonnekin. Ja sitä on ihan kaiken varuilta tarkistettava vähän väliä, että onko se tallessa vai ei. Tähän saakka on aina ollut, mutta eihän sitä voi tietää josko se sieltä joskus vaikka katoaisi. Ja äiti on ihan kummallinen, kun siellä ei pippeliä ole. Taannoin repeilin ulkoilureissulla ihan totaalisesti, kun Esikoinen oli kovin tuskaisen näköinen. Valitteli että munat on huonosti.

Pojat ovat muutenkin erilaisia kuin tytöt. Ainakin jos vertaa sitä millainen olin itse lapsena. Ei minulle tullut mieleenkään kiivetä yläsänkyyn ja hypätä sieltä alas. Eikä minun äitini koskaan joutunut soittamaan minun takiani hätäkeskukseen, kuten minä tein tänä aamuna, kun Esikoinen valitteli niskakipua eilisen mäenlaskutapaturman vuoksi. Ambulanssia ei tarvittu, mutta mikään ei aloita viikkoa yhtä suurella sykkeellä kuin käynti ensiavussa. Lisäksi olen soittanut myrkytyskeskukseen ainakin kolme kertaa, ja tiedän ettei limoviikuna ole syötynä myrkyllinen, eikä tavalliset muuraihaismyrkyt ole tappavan vaarallisia ihmislapselle ja Panadolia voi ottaa vahingossa tuplasatsin ilman haittavaikutuksia. Kaikesta tästä päätellen minulla on pumppu kunnossa, koska jokainen kerta on aiheuttanut sellaiset sydämentykytykset, että huonompi sydän olis jo sanonut työsopimuksen irti.

Eipä siis ole ihme, että olen ruvennut harmaantumaan lasten syntymän jälkeen.