Kun rakastuu toiseen ihmiseen ja päättää jakaa elämänsä tämän kanssa, sille on hintansa. Hinta on ainakin minun kohdallani huoli toisesta ihmisestä. Iän myötä tuo huolehtiminen on vähentynyt, en enää joka kerta jonkun läheiseni reissuun lähtiessä pelkää pahinta. Raskaus ja avioliitto taas ovat huolta lisänneet. Olen aika ajoin suorastaan vainoharhainen. Miehen viipyessä jossain, pelkään automaattisesti pahinta, että hän on päätynyt sairaalaan tai ruumishuoneelle. Miehen kulkiessa pyörällä töihin, pelkään hänen joutuvan onnettomuuteen ja loukkaantuvan.

Etenkin tässä loppuraskaudessa olen ruvennut omaamaan draamakirjailijan piirteitä. Jokainen poissa viivytty minuutti on merkki kammottavasta kohtalosta ja uhkakuva siitä että minä ja lapsi joudumme pärjäämään kaksin. Tiedän olevani tässä asiassa täysin epärationaalinen, mutta minkäs teet. Toivottavasti tilanne tuolla pääkopassa helpottuu jahka tästä raskausajan hormoonimyrskystä selvitään. Muuten voimme koko perhe olla helisemässä jossain kohtaa.

Ja on ihan turha sitten kommentoida että minun pitäisi hankkia itselleni elämä ja harrastuksia, tässä vaiheessa raskautta se ei oikein ole mahdollista.