Janne on oppinut uusia juttuja ihan huimasti. Meillähän liikutaan pääsääntöisesti kävellen, ja poika on silmittömän ylpeä jokaisesta askeleestaan. Ja edelleen ihastuksesta sekaisin olevat vanhemmat jaksavat, ei nyt ehkä ihan jokaista askelta, mutta joka toista kuitenkin, ihastella.

Kävelemisen lisäksi kuvaan on tullut myös itse syöminen. Joskus lähes kaikki ruoka löytää tiensä suuhun, joskus taas ruokaa taitaa olla enemmän joka paikassa muualla kuin mahassa. Kyllä tuo tarha vaan tekee ihmeitä pienille pojille (uskon että sieltä poika taitonsa oppi, muilta mallia katsomalla).

Ja on meillä opittu draamaakin. Jokaisesta asiasta on ihan pakko huutaa. kun puetaan, niin huudetaan täysillä, kun vaihdetaan vaippaa, huudetaan täysilla, kun lähdetään ulos, huudetaan täysillä, kun kielletään, huudetaan täysilla. Tosiaan vähän pelonsekaisesti odottelen kuinka kyttääviä naapurimme ovat ja koska se sossun täti seisoo oven takana, sen verran kovia desibelejä poika saa itsestään irti.

Suurinta draamaa tuossa viime viikolla oli sitten lapasten pukeminen. Syksy tekee tuloaan täälläkin, vaikka päivät ovatkin toistaiseksi olleet melkoisen lämpimiä. Ja koska Jannen nenä vuotaa aina vaan ja yskä on kamala, kamalat vanhemmat väkisin tunkevat pienet sormet lapasiin. Ensimmäiset 4 päivää huuto tuli joka kerran kun lapasia käsiin laitettiin. Kun yksi lapanen oli kädessä, ja toista ruvettiin pukemaan, jo kädessä ollut lapanen saatiin alta nanosekunnin pois. Ja sitten taas huudettiin, kun rumba alkoi alusta. Pari ekaa päivää ulkonakin menivät huutaessa. Oli oikeasti koomisen näköistä, kun kaveri vaan seisoi ja huusi tai istui ja huusi puistossa, kun ei voinut mitään tehdä, kun oli ne pahat lapaset käsissä. Kun sitten puolen tunnin karjumisen jälkeen huomattiin, että hei, lapio pysyy kädessä lapasista huolimatta, pystyi poika sitten hetken aikaa leikkimään. Kunnes lapio tippui käsistä tai kaveri kaatui. Huuto alkoi uudelleen ja syyttävästi tuijotettiin ensin lapasia ja sitten ne pukenutta vanhempaa. Ja mitä tekevät ne pahat vanhemmat? Nauravat. Samoin kuin kaikki muutkin aikuiset puistossa. Väärinymmärretty lapsipolo varmaan sai ikuiset traumat..

Vaikka tuo raivoaminen saa väillä otsasuonen pullistumaan ja lukua otetaan sataan useamman kerran päivässä, niin joku pieni hetki, vaikka pikkumiehen yhtäkkinen syliin tulo ja halaaminen, aurinkoinen hymy tai onnistumisen ilo jostain asiasta pyyhkii hyvin äkkiä nuo negatiiviset asiat pois mielestä. On se vaan niin suloinen..

Edit myöhemmin samana päivänä:

Edellä mainittujen lisäksi pojasta on tullut oikea leikkipuiston kauhukakara prkl. Koko ajan saa olla vahtimassa, ettei 1) huitaise kaveria naamaan (enää ei voi tarttua kaikilla sormilla ja repiä naamasta, kun on ne draamalapaset kädessä 2) ottaa lelut muiden kädestä (jos uhri ei osaa pitää puoliaan 3) tönäise samankokoisiaan tai isompia kumoon (kävelee perässä ja sopivan hetken tullessa tönäisee pahaa aavistamatonta uhria) 4) heittää hiekkaa kaverin päälle 5) leikkii estoitta muiden leluilla, mutta ei anna kenekään koskea omaan palloonsa 6) ei malta odottaa vuoroaan liukumäessä, vaan tuuppii ja repii toisia jaloista, mikäli ovat edellä menossa (okei, tämän ei malta odottaa kohdan vielä ymmärrän, mutta tuo tuuppiminen ja repiminen on ehdoton nou-nou). Sanat JANNE EI SAA tuntuvat kaikuvan kuuroille korville, ja kohta en oikeasti kehtaa mennä leikkipuistoon moisen kauhukakaran kanssa. Tosin, puiston muut lapset, kuten naapurin reilu 1v pikkupoika tuntuu ottaneen opikseen ja osaa pitää puolensa, eilen tämä heitti lapiollisen hiekkaa Jannen päälle sekä paukautti lapiolla päähän. Jannea ei tuo jälkimmäinen tosin sattunut kai yhtään, oli vaan lähinnä hämmästyneen näköinen tapahtumien saamasta käänteestä. Naapurin poika taas sai kovat torut äidiltään (tosin niinpä olisi meidänkin poika saanut mikäli olisi kaveria lyönyt, se ei tosiaankaan ole suotavaa). Vinkkejä miten moinen ei-toivottava käytös saadaan vuoden ikäiselle kuriin?