Nyt seuraa armotonta valitusta, että siitä ärsyyntyvät voivat hypätä ihan suosiolla tämän kirjoituksen ylitse. Ja kyllä, tiedän että tämä tila on ihan oma valintani, että ihan turha kenenkään tulla sanomaan, että mitäs läksit. Teitä on varoitettu.

En ole koskaan edes kuvitellut sitäväni kipua mitenkään hyvin. Päinvastoin, olen kuvitellut omaavani äärimmäisen kehnon kivunsietokyvyn. Ensimmäinen synnytys pelotti ihan törkeesti. Vaan sepä ei, kiitos epiduraalin, ollutkaan mitenkään tuskaisa kokemus. Supistuksetkaan eivät tuntuneet sen kummemmilta kuin  normaalit kuukautiskivut (tästä voinemme päätellä ehkä sen, että kivunsietokykyni onkin ehkä parempi mitä olen kuvitellut ja kuukautiskivut helvetilliset). Pojan synnyttyä olin hetken aikaa ihan äimänä, että tässäkö se nyt oli.

Ensimmäinen raskauteni oli helpohko, mikäli jätetään se 7:lle kuukaudelle jatkunut pahoinvointi huomioimatta. Ei suurempia kipuja. Tämä toinen on ollut yhtä helvettiä. Jo ihan alussa sain jonkun jännetuppitulehduksen tms. ranteisiini. Siitä on nyt kärsitty toukokuusta saakka. Lääkkeeksi parasetamolia, joka ei auta tulehdukseen, vaan ainoastaan lievittää kipua. Ja koska olen hieman neuroottinen äiti, kärsin ennemmin kipua kuin dumppaan itseeni jatkuvasti särkylääkettä. Lääkkeen otan siis ennen nukkumaanmenoa, jotta kipu ei estäisi untani. Sietokykyni mukaan koitan olla ilman lääkettä, mikäli seuraavana päivänä ei ole työpäivää. Yöunet jäävät tuolloin kehnommaksi, mutta päivällä voin ottaa Jannen kanssa päiväunet tai kahdet.

Ranteiden lisäksi särkyä aiheuttavat alaselän/pakaran jumiutuneet lihakset. Vasen koipi on jatkuvasti puuduksissa ja illalla lihasten rentoutuessa alkaa kipu. Joka ei sinänsä ole paha, mutta äärimmäisen ärsyttävä, kun tuntuu että koko jalka on puuduksissa ja sitä pitää vähän väliä liikutella.

Kivusta johtuen yöuneni jäävät pääsääntöisesti kehnoiksi. Jonka takia olen äärettämän väsynyt. Jonka takia olen hirvittävän lyhytpinnainen. Jonka takia tulee tiuskittua niin Miehelle kuin pojallekin. Odotan niin sitä päivää, kun raskaus ja imetys on ohitse ja voin vetää lihasrelaksantit, nukahtamislääkkeet ja kunnon särkylääkkeet naamaani ja olla edes hetken ilman kipuja. (Pahinta kivussa on se, että en pysty kunnolla kirjoittamaan koneella, enkä neulomaan. Parasta lienee soittaa lääkäriin, kun joulukin on tulossa ja vaikka mitä pitäisi saada tehtyä ennen sitä) Kaiken kaikkiaan tunnen äärimmäisen syvää myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, joilla kipu on jokapäiväinen vieras. Minulla on vielä n. 3,5kk raskautta jäljellä ja sen päälle ainakin puolisen vuotta imettämistä. Minun kivuilleni on olemassa, ainakin toivottavasti, joku päivä jolloin tiedän saavani siihen helpotusta.

PeeÄs: valoa ja hymyä päivään antoi hetki sitten radiossa soinut Kake Randelinin Tarja. Tuli niin villi (tai no villihkö) nuoruus mieleen.

Edit joskus iltapäivällä: Koska saan kuitenkin kuulla blogin ulkopuolella kommentteja, että mene lääkäriin, olen sellaisen varannut ensi maanantaiksi. Joskin tiedän reissun olevan täysin turha, koska lääkäri sanoo samat asiat kuin keväälläkin. Koita pärjätä ja syö parasetamolia. Mutta nyt ei voi kukaan sitten sanoa että mene lääkäriin, kun olen siellä taas samat jorinat käynyt kuuntelemassa. Ei mulla muuta.