Olen luonteeltani hyvinkin mukava niin halutessani. En suutu kovinkaan herkästi, ja joissain asioissa (tämä EI siis käsitä mitään mikä liittyy liikenteeseen) olen uskomattoman pitkäpinnainen. Mutta kun se pinna venyy äärimmilleen ja lopulta napsahtaa poikki, on tosi kyseessä. Voin aivan helposti olla puhumatta jollekin ihmisella vaikkapa kymmeneen vuoteen. Siltikään en murjota päivä- tai viikkokausia jonkun pienen riidan jälkeen. Tai no, yrittänyt olen, mutta kun en vaan osaa murjottaa tai pitää mykkäkoulua oikeasti rakkaille ihmisille.

Ennätys lienee eräs lukioaikainen pain in the ass (Äm ja Soja ainakin tietävät kenestä nimeltämainitsemattomasta punapäästä on kyse..), joka loukkasi minua niin verisesti, että en ole hänelle puhunut sanakaan sitten niiden vuosien (pikaisesti laskettuna tästä on aikaa 15 vuotta!). Jokunen vuosi sitten näin hänet entisessä kotikaupungissani. Siirryin kävelemään kadun toiselle puolelle, enkä edes tervehtinyt vaikka molemmat kyllä tunnistimme toisemme. Eikä minulla tänä päivänäkään ole tälle ihmiselle niin mitään sanottavaa. Muutama muukin samankaltainen totaalinen välien katkeaminen on tässä vuosien myötä osunut kohdalle, mutta kukapa sitä kaipaa sellaisia ihmisiä ympärilleen, jotka tarkoituksellisesti loukkaavat. 

Pitkävihaisuus tuli mieleeni siitä, kun pohdiskelin keille kaikille ilmoittelen vaihtuvasta nimestäni ja siviilisäädystäni, sekä tulevasta perheenlisäyksestä. Vaikka mitään noista ei ole mitenkään erityisesti salailtu, ei ihan kaikkien tuttujen kanssa vaan ole tullut oltua yhteydessä, eikä asia ole tullut puheeksi kaikkien niiden kanssa, joihin yhteydessä ollaan oltu. En ihan jokaiselle minulle satunnaisia sähköpostipläjäyksiä lähettävälle vastaa, että btw. Olen paksuna ja menossa naimisiin.. 

Ja loppuun vielä huomautus, että kuulun todellakin niihin ihmisiin, jotka suuttuessaan, siis ihan oikeasti raivostuessaan, ovat jotakuinkin tappavia aseita. Minusta tulee uskomattoman ilkeä, en epäröi käyttää toisen heikkoutta aseena, ja voin hyvinkin pilata jos en nyt sentään koko elämää, niin ainakin kokonaisia päiviä ja viikkoja. Sääli kun on mielestäni sairautta ja kosto suloista. Mutta lohdutuksen sana lienee paikallaan kaikille minut tunteville ja tätä lukeville, kolmenkymmenen vuoden aikana olen pyyhkinyt ainoastaan 4 ihmistä elämästäni pois, ja jokaisen heistä hyvästä syystä: em. Lukiohirviön vuosikausia jatkuneesta paskanpuhumisesta ja selkäänpuukottamisesta, entisen ystäväni ja tämän miehen luottamuksen pettämisestä, sekä ystäväkseni luulemani ihmisen ihan puhtaasta ilkeydestä. Siis tämän miehen ilkeydestä, en omaa ilkeyttäni. Jotkut asiat vaan ovat anteeksiantamattomia, vaikka niitä ei olisikaan ihan tosissaan sanottu. Sinällään olen itsestäni ja aikuisuudestani ylpeä, että vaikka itse en halua näiden ihmisten kanssa varmaan ikinä olla missään tekemisissä, niin se että muut ystäväni jatkavat yhteydenpitoa heihin, ei haittaa minua pätkääkään. Tässä iässä ei enää tarvitse pelata niitä hiekkalaatikkoleikkejä, että mä en voi leikkiä sun kaa jos sä leikit ton kaa.