Olen lopultakin ylittänyt rajan ja siirtynyt "dark sidelle". Minusta on tullut neuroottinen äiti. Ja kyllä, olo tuntuu sangen typerältä.

Lauantaina Jannelle nousi korkea kuume, miltei 39 astetta. Kuume ei hellittänyt kuumelääkkeilläkään. Ruoka ei maistunut, ja juomaankin poikaa sai houkutella. Sunnuntaina itkua pidätellen sitten surffaamaan nettiin ja selvittämään sikainfluenssan oireita. Ja oireethan täsmäsivät. Ja sitten paniikkimoodi päälle. Soitin neuvontapuhelimeen, koska sairaanhoitopiirimme nettisivuilla riskiryhmään (alle 3v lapset) kuuluvia käskettiin soittaa mikäli oireet ovat kuvatunlaiset. Kuumeen lisäksi sunnuntaina poika oksenteli ja vatsakin oli löysällä. Hetkittäin poika oli ihan velttona sylissä. Neuvontapuhelimeen vastannut herra oli hyvin kypsän oloinen, ei passittanut hoitoon, sanoi vaan, että mikäli ei juo riittävästi (ja mikä hitto on tuon ikäiselle riittävästi???) sitten lääkäriin. Itku ei ollut kaukana,  kun huoli pojasta oli niin kova.

Ymmärrän, että neuvontapuhelimeen satelee varmaan satoja puheluita. Mutta jotenkin tuntui silti asiattomalta henkilön välinpitämätön ja töykeä suhtautuminen. Vaikka ihan varmasti kuulostinkin siltä mitä olin, miltei hysteerinen äiti. Mielestäni terveydenhoitoalan ammattilaisen tulisi osata rauhoitella huolestunutta omaista, eikä vähätellä tilannetta. Meidän diagnoosiksemme tämä herra antoi vatsataudin, vaikka siitä tuskin oli kyse. Meinasi raivo päästä valloilleen. Kyllä se vaan niin on, että tämän alan ammattilaisten kanssa on tullut sen verran oltua tekemisissä, että ei ole ihme että ala on naisvaltainen. Naisilta sitä empatiaa löytyy saavikaupalla enemmän kuin miehiltä. Ei pitäisi yleistää, mutta yleistän silti.

No joo, sikainfluessaa tauti ei siis ollut, kuume laski yhtä nopsaan kuin nousikin. Ja äidin vatsaoireetkin olivat varmaan psykosomaattisia. Yhtä kaikki, maanantain vietin kotona ihan varmuuden vuoksi Jannen ja itseni vointia seuraten, jotka molemmat olivat koko päivän hyvät ja päivärutiini palaili miltei normaaliksi (lukuunottamatta sitä, että Janne nukkui pitkiä päiväunia kahdet, kun tätä nykyä rytmi on ollut yhdet pitkät ja yhde lyhyet). Ruoka ei edelleenkään maistunut, mutta muuten poika oli ihan oma itsensä. Äiti sen sijaan toivoo, että poika ei sairastaisi enää ikinä, kun yöt meni valvoessa ja kuunnellessa hengittääkö se lapsi varmasti. Kyllä, äitiys on ihanaa ja antoisaa, enkä vaihtaisi tätä pois mistään hinnasta, mutta kyllä ne huolet ja murheetkin on sitten valtavia. Kun ei pientään voi mitenkään auttaa, siinä meinaa kuulkaa kovemmankin ihmisen sydän särkyä, saati sitten raskaushormonien vallassa olevan äiti-ihmisen. Ei ole helppoa ei.