Olen väsynyt, turhautunut, vittuuntunut ja mitä vielä. Olen välillä avuton, välillä raivoissani. Vauva huutaa huutamistaan, mikään ei auta. Sylissä ei viihdytä, sängyssä ei viihdytä, tissillä raivotaan vaikka se on ainoa paikka joka rauhoittaa edes hetkeksi. Ja sitten siihen nukahdetaan. Ja kun koitan siirtää poikaa sänkyyn tai itse liikahdan, alkaa järjetön konsertti. Rinnoissa maitoa on, mutta sitä lapsi jaksaa imeä vain hetken ennen kuin nukahtaa. Lisämaitoa annettu, ei auta. Aina vaan huudetaan. Röyhtäytetty on, cuplatonia on annettu, alkaa konstit loppua. Ensi viikolla soitetaan vyöhyketerapeutille, josko se auttaisi, kun mikään muu ei oikeasti enää auta.

Ja minä myönnän, poltan käämini. Jätän lapsen huoneeseen huutamaan ihan yksin, kun en vaan jaksa. Puren hammasta yhteen ja lasken miljoonaan. Lapsi vaan huutaa. Itken kun tunnen olevani oikeasti se maailman paskin äiti joka on vihainen vauvalleen. Kun en tajua mikä sillä oikein on ja miten sen saa lopettamaan itkunsa. Olen valvonut aamu kuudesta saakka ja sen ajan minkä poika on ollut hereillä (päiväunia yhteensä n. 5h) 90% ajasta on huudettu. Olen poikki. Ja Mies reissussa huomiseen. Olen Miehellekin vihainen kun hän saa nukkua yönsä rauhassa, eikä tarvitse kuunnella alituista itkua ja parkua. Kilttinä ihmisenä hän lupasi valvoa vauvan kanssa seuraavan yön. En sitten viitsinyt vastata siihen, että minä se joudun joka tapauksessa valvomaan kun imetän. Ajatus kun kuitenkin oli ihan kaunis.

Ilmeisesti huuto ei johdu nälästä, koska lisämaidosta  iso osa on pulautettu pihalle. Ja paska lentää. Sain vaipan vaihdettua n. 5 min sitten ja taas on lasti vaipassa. Meillä ei siis nukuta ensi yönä. Kun äiti-ihminen ei voi tajuta miksi tuo lapsi-ihminen ei nuku, kun päiväunetkin jäivät erityisen vähälle tänään.

Tää lähtis laskeen taas miljardiin ja vaihtaan vaippoja. 

En ole ylpeä itsestäni. Itkettää kun en vaan