Aamulla puin päälleni. Ja koin ahaa-elämyksen. Se esi-isämme, joka päätti lähteä tuolta jostain Afrikan lämmöstä, josta kaiketi ihmiskunta on peräisin, tänne villiin ja kylmään Pohjolaan oli varmasti mies. Sitä en usko, että tämä mies oli isä. Koska jos tämä mies olisi ollut isä, hän olisi ymmärtänyt kuunnella lastensa äitiä asiassa. Että helvettiäkö me sinne mennään, paikkaan jossa pitää pukea puoli vaatekaapillista vaatteita päälle yli puolet vuodesta.

Yritin meinaan pukea päälleni. Housut onnistuvat joo, kunhan ne ovat jossain muualla kuin lattialla. Lattialtakin ne saa näppärästi ylös jalan avulla. Mutta sitten sukat. Ensimmäisen kerran tässä raskaudessa nimittäin sukkien pukeminen tuotti suoranaista kipua. Kun ei taivu suosiolla, oli taivuttava väkisin, kun Mies ehti Jannen kanssa jo lähteä ulos ennen kuin olin saanut puettua.

Ja juuri sillä hetkellä tajusin, että ei ole ollut yhdenkään raskaana olleen naisen idea lähteä tuolta lämpimästä etelästä tänne kylmään pohjoiseen. Olis niin paljon helpompaa tökätä vaan sandaalit jalkaan ja hamonen päälle ja lähteä kauppareissulle, kun ensin pistää pitkät kalsarit, sitten sukat ja housut ja viimeiseksi vielä kengät. Kauhulla odottelen ensi viikoksi luvattuja pakkasia, kun pitäisi saada varmaan ne ihka oikeat vetoketjulliset talvikengät jalkaan, jottei kohta ole paria paleltunutta varvasta köyhempi.