Olen tänään lueskellut muutamaa masennusta käsittelevää blogia. Ajattelin kertoa tähän väliin hieman lisää omasta masennuksestani. Kirjoitin seuraavan pätkän eräälle toimittajalle, joka kirjoittaa juttua peloista.

"Minun tarinani on valitettavan tosi, ja liiankin tuttu nyky-Suomessa. Sairastuin työ- ja yksityiselämän kriisien myötä vaikeaan masennukseen, joka paheni täydelliseen työkyvyttömyyteen loppuvuodesta 2006. Mielessä kävi moneen kertaan jopa se lopullinen ratkaisu, kun sitä iloa elämään ei vain löytänyt, eikä jaksanut tehdä mitään. Parin viikon sairasloman jälkeen palasin töihin kuvitellen, että pahin on nyt ohi. Olin väärässä. Työ antoi tietynlaisen rutiinin päiviin, mutta ei poistanut itse ongelmaa. Salakavalasti masennnus alkoi valtaamaan yhä enemmän tilaa. Tilanteen katkaisi onnettomuus, jossa olin menettää henkeni. Olin 6 viikkoa sairaslomalla. Sain levätä ja miettiä asioita. Vieläkään en ole selvillä vesillä, sen tiedän.

Suurin pelkoni siis on se, että entäs jos en koskaan parane tästä. Minulla on paljon hyviä päiviä, mutta pieninkin vastoinkäyminen tuntuu ylivoimaiselta, ja minulta menee monta päivää siitä toipumiseen. Pelko valtaa mieleni usein öisin, joten vietän ison määrän öitä valvoen. Pelko ja ahdistus on välillä niin voimakasta, että tuntuu kuin en pystyisi hengittämään, liikkuumaan, edes olemaan. Itsetuhoisista ajatuksista olen päässyt pääpiirteittäin eroon, mutta niin pahimpina öinä mieleen tulee edelleen, onko tällaisessa elämässsä mitään järkeä.

Tämän lisäksi pelkään ihmisten suhtautumista sairauteeni. Miten voin koskaan saada toimivan parisuhteen, perheen jne? Leimaavatko kaikki ihmiset minut hulluksi? Tämä taas saa minut suhtautumaan pelokkaasti tulevaisuuteen ylipäätään. Olen siis pelon kierteessä. Jopa tiedän ajattelevani irrationaalisesti, mutta en omaa keinoja tilanteen korjaamiseksi. Päivä kerrallaan ja pelko kerrallaan tässä siis mennään. Yhdestä kun selviää, on toinen oven takana."

Olen syönyt Cipralexia masennukseeni nyt 5 kk. Olo on kohentunut, eikä lääkkeellä ole unettomuuden lisäksi muita sivuvaikutuksia. Unettomuuden riistäytyessä täysin käsistä, otan nukahtamislääkettä, Stellaa, joka on miedoin nukahtamislääke joka markkinoilla on. Vahvemmat saavat oloni tokkuraiseksi koko seuraavan päivän ajaksi. Pahimmillaan olen valvonut miltei kolme viikkoa, muutaman tunnin yöunilla. Syöminen tuottaa niinikään vaikeuksia.

Kävin 10 viikkoa ryhmäterapiassa, joka oli todella hyvä vaihtoehto. Suosittelen muillekin ryhmässä käytettyä työkirjaa Depressiokoulu (Tarja Koffert, Katariina Kuusi). Kirjaa myy ainakin Suomen Mielenterveysseura. Ryhmäterapia on nyt ohi, mutta uskon ja toivon että jatkamme tapaamisiamme vastakin. Vertaistuki tuntuu ainakin minulle sopivan erinomaisen hyvin.

Mieliala nyt? Varovaisen toiveikas näin kevään tultua. Silti kalvaa pelko, että en parane koskaan. Itku on herkässä, mutta nukkuminen on helpottunut. Olen päässyt kiinni ns. normaaliin nukkumisrytmiin. Sänkyyn n. klo 23, herätys puoli yhdeksän. Itsesyytökset ovat vähentyneet tämän myötä. Jaksamista muille kohtalotovereilleni!