Minusta on viimeisten kuukausien aikana tullut äärimmäisen onnettomuusaltis. Aina sattuu jotain. Tai johonkin.

Tuossa reilu kuukausi sitten poltin käsivarteni pahoin kahvia keittäessä. Meillä on kotona ns. pergolaattorikeitin. Pannun nokasta nousee keiton aikana vesihöyryä. Ja minä nerokkaana ihmisenä tökkäsin käteni just siihen vesihöyryyn. Ja tiedättekö, käsi voi höyrystyä vesihöyryssä aika pitkään ennen kuin tieto siitä, että nyt sattuu menee aivoihin. Tapahtumasta jäi varmaan elinikäinen arpi käsivarteen.

Kun käsivarsi lopulta parani, jätin sormeni oven väliin. Hyvänä äitinä vahdin ettei kuopus jäänyt oven väliin. Huomaamatta jäi sitten se, että oma sormeni oli saranapuolella. Ihmettelin jälleen kohtalaisen hetken, että mikä helkutti siellä oven välissä muka oikein on, kun ovi ei mene kiinni. Kunnes aivot saivat tiedot, että nyt sattuu. Voin kertoa, että äidistä lähti paha ääni siinä kohtaa. Olin aivan varma, että kynsi lähtisi irti, mutta kunnon loraus ruokaöljyä pelasti sekä loppupäivän, että kynnen. Olen ehkä aikaisemminkin maininnut, että ruokaöljy on maailman paras ensiapu kolhuihin. Kipu lakkaa, ei tule mustelmia eikä kuhmuja.

No, kynsi saatiin pelastettua, mutta seuraavan vuorossa oli sitten ahteri. Ostimme vuosi sitten keittiöön ruokapöydän ja neljä tuolia. Halvalla. Pöytä on ajanut asiansa hyvin, mutta tuoleja on jouduttu korjaamaan monta kertaa. Yksi tuoleista olisi pitänyt korjata jo aikaa sitten. Ruuvit olivat löysällä, eivätkä liitokset pitäneet. Mies istui tuolla surullisen kuuluisalla tuolilla, ja sanoi ihan ääneen, että tuoli tarttis varmaan korjata. Noin varttia myöhemmin minä istuin samaiselle tuolille. Taisinpa minäkin sanoa, että onpas tosiaan kiikkerässä kunnossa tämä tuoli. Ja se oli sitten tuolille liikaa. Sekuntteja myöhemmin huomasin istuvani lattialla. Ja jumalavita, että oli ahteri kipeenä loppupäivän. Jopa huonekalut antavat aika suoria vihjeitä siitä, et rouvan kannattais ehkä kattella mitä syö...

Juhannus meillä alkoi riemukkaasti. Nimittäin sillä, että esikoinen pamautti päänsä huuleeni. Huuli jäi esikoisen pään ja omien hampaideni väliin. Ette muuten usko kuinka nopsaan tuollaisessa tilanteessa huuli turpoaa. Olin kuin epäonnistuneen lip jobin tulos. Ja taas oli tarvetta ruokaöljylle. Seuraavana päivänä naapurit kattelivat vähän viistoon kovia kokenutta huultani. Oli sit pakko avata vamman syntyä hieman.

Tänä aamuna tapahtui taas. Laitoin hiuksiani suoristusraudalla. Yhtäkkiä sormeni jotenkin nukahtivat, ja rauta tipahti käsistäni. Polttaen rintavarustukseni. Kiitos raskauksien ja imetysten (ynnä iän), eivät hinkkini ole enää nuoruuden kukoistuksessaan. Joten painovoima (kiitos sille) minimoi tehokkaasti syntyneet vammat. Hetken aikaa piti itsekseen hihitellä, et mitähän 1) lääkäri sanois kun menisin vastaanotolle rinnoissa olevien palovammojen takia 2) pomo sanois kun kertoisin olevani sairaslomalla samasta syystä..

Nyt sit jännityksellä odotellaan mitä seuraavaksi..