Luin tämän päivän lehdestä, että Eurostat juna oli jökähtänyt tunneliin. Kun tuosta tunnelihankkeesta kuulin ekaa kertaa, minua puistatti. En vaan pysty käsittämään miten kukaan voi oikeasti mennä junaan, joka kulkee veden alla. Brr.. Minä en ainakaan.

Minulla on siis hirvittävä ahtaan/suljetun paikan kammo. Ensioireet ilmaantuivat vuonna 2002 Irlannin reissulla, kun kävimme päiväretkellä jonka yhtenä vierailukohteena oli County Clairen kalkkikivikallioihin muodostunut luolasto. Yhtäkkiä kesken kaiken tuli mieleeni, että pääni päällä on kymmeniä metrejä kalliota, enkä sitten loppuajasta oikein muuta pystynyt ajattelemaankaan. Piti päästä mahdollisimman pian pois. Sama tuntemus tulee tuota tunnelijunaa ajatellessa. Mitä jos joku menee vikaan, juna menee rikki, tai tunneliin tulee vettä. Eihän sieltä pääse pois. Hyi helvata! Kotikaupunkiini suunnitellaan tunnelia autoliikenteelle. Minun on pakko etsiä vaihtoehtoinen reitti työmatkoille, jos hanke toteutuu, koska en vaan voi mennä siihen tunneliin. En myöskään voi olla esim. peiton alla siten etten voi vapaasti liikutella raajojani. En voi nukkua makuupussissakaan tuosta syystä. Joudun ihan paniikkiin, jos tunne olevani jumissa.

Toinen kammo on korkeat paikat. Ja tämäkin kammo ilmeni niin sanotusti paikan päällä. Olin Kiinassa ja kiipesimme Keltaisille vuorille. Kesken matkan tajusin, että ei helvetti, ei tää olekaan kivaa, ja sen jälkeen jokainen sentti jonka kiipesin oli yhtä piinaa. Alaspäin tulinkin sitten hissillä, kun ei psyyke kestänyt toista samanlaista päivää.

Ikää myöten nämä oireet vaan pahenevat. Toistaiseksi ne eivät haittaa elämääni, joten en uskoakseni vielä ainakaan fobihini ammattiapua tarvitse. Sitten kun en pysty enää kolmannen kerroksen parvekkeelta katsomaan alas, tai kulkemaan hissillä, lupaan mennä hoitoon.