Pari päivää ollaan harjoiteltu ensinnäkin elämää lapsiperheenä ja toiseksi avioparina. Kolmen viikon sairaalareissu ei varsinaisesti ole hyväksi puoliskoiden psyykelle. Vähän sitä toisiamme Miehen kanssa eka ilta vierastettiin, mutta nyttemmin asiat ovat taas ennallaan. Kyllä vaan on ihanaa olla kotona.

Voten kanssa menee kivasti suurimman osan aikaa. Kyttäilen huolissani Miehen kanssa rupeaako poika taas kellastumaan, ja onko edessä uusi sairaalareissu. Olen äärettömän huolissani pojan nukkumisesta ja syömisestä. Synnytysosastolta kun sanottiin, että noin pientä olisi syötettävä neljän tunnin välein, mutta kun poika ei vaan syö. Tai siis syö, vähän ja usein, mutta esim. yösyötöt ovat yhtä helvettiä kun ipana vetää ihan hirveät raivarit ruokatankin (=rinta) nähdessään. Päivällä onnistutaan oikein hyvin. Maitoa tulee riittävästi, mutta poika imee kerralla vaan 10 minuuttia. Tosin illalla yleensä tankkaa pari tuntia lyhyillä syöttöväleillä. Ja kun en tiedä mikä on normaalia ja mikä ei. Nettiin ei oikein ehdi surffailemaan, kun vauvan nukkuessa tulee itsekin huilattua Miehen kainalossa. Maanantaina näkee onko paino lähtenyt nousuun, kun neuvolan terkkari tulee kotikäynnille.

Mies on aivan ihana. Kestää valitukseni noista alapään vaivoista, tekee, hakee, tuo ja vie. Auttaa Voten hoidossa. Osoittaa sen että olemme tärkeitä hänelle niin monin tavoin. Minä hormoonimyrsyissäni itken onnesta. Ja kyllä, nää hormoonit on sitten pirullisia, ihan joka asia saa minut kyyneliin. Sairaalassa jo ajatus kodista ja Miehestä itketti, kun oli niin ikävä. Kotona itken sitä kun pääsimme lopulta kotiin. Huoh.

Päässä vilisee niin paljon kertomisen arvoisia asioita, kuten se, että meidän poikamme ihan varmasti hymyili Miehen mukaan jo päivän ikäisenä. Minä vähän epäilin, mutta seuraavana päivänä totesin itsekin saman. Ja on ihan turha väittää niitä ilmavaivoiksi. Tai että sain ekat pissat päälleni Voten ollessa viiden päivän ikäinen. Nyttemmin osaan varoa. Ja odotan koska sama sattuu Miehen kohdalle. Tänään uskaltauduimme ulkoilemaan. Teimme 20 min lenkin, ja minä olin aivan poikki. Ilmeisesti neljän viikon pakkomakuutus on tehnyt tehtävänsä. Raitis ilma pyörrytti ja olin lenkin jälkeen ihan poikki. Vote puolestaan oli autuaan tietämätön koko reissusta, nukahti kun puettiin vaatteita päälle ja nukkui koko matkan. Lisäksi uskaltauduin tunniksi ihmisten ilmoille. Vote kun on niin pieni, että kaupassa myytävät vaipat ovat ihan liian isoja, joten oli tilattava ns. keskosvaippoja suoraan valmistajalta. Että kestovaippailut eivät meillä ihan vielä alkaneet, mutta heti kun poika tuosta vähän kasvaa, niin se alkaa. Samalla reissulla kävin ruokakaupassa. Oli aivan järkyttävän pelottava kokemus. Mies jäi pojan kanssa kotiin ja hyvin meni. Nyt puolestaan Mies lähti hoitamaan asioita ja minä lapsenvahdiksi.

Nyt on lähdettävä tarkistamaan, että kaikki on Votella hyvin... Hieman sekavahan tästä tarinasta tuli, mutta suotakoon se minulle :o)

Tässä kuvassa nukutaan vielä sairaalan sängyssä.

1862201.jpg