Kuulin viikonloppuna, että entisten naapureidemme poika oli tehnyt sen lopullisen ratkaisun ja päättänyt elämänsä oman käden kautta. Olemme sisaruksieni kanssa olleet samaisessa naapurissa päivähoidossa ja saatoin ehkä nuorempana olla hiukkasen ihastunutkin poikaan. Ikäeroa oli kuitenkin sen verran, että olin tämän pojan silmissä varmaan aina se naapurin ärsyttävä pikkutyttö.

Ihastuksesta, jos sitä koskaan sen suuremmin olikaan, on kulunut aikaa jo vuosikymmeniä. Viime tapaamisestakin taitaa olla jo reilut 10 vuotta. Silti hänen päätöksensä on itkettänyt minua jo monena päivänä. Eikä varmaan vähiten siksi, että hän sairasti vuosikausia masennusta, joka lopulta äityi niin pahaksi, ettei hän enää löytänyt muuta keinoa kuin lopettaa kaikki. Saman sairauden läpikäyneenä jotenkin ymmärrän hänen ratkaisunsa. Miten sitä jaksaa pinnistää pohjalta takaisin elämään, jos ei enää näe pienintäkään toivonkipinää tulevaisuudessa? Jos avun hakemisesta on tehnty niin vaikeaa ja monimutkaista, etteivät omat voimavarat vaan enää riitä. Tapahan se on tämäkin kuntien ja valtion suunnalta hoitaa masennusta, jätetään hoitamatta kokonaan, kyllä ne ittensä lopettaa ennemmin tai myöhemmin.  Tänä jouluna sytytän kaatuneelle masennustoverille kynttilän. Toivottavasti hänellä on siellä jossain parempi olla kuin täällä. Lepää rauhassa Jussi.