Voin huonosti. Eilen raavin ihoni rikki. Rintaa puristaa ahdistus koko ajan. En muista mitään, en pysty keskittymään, en saa töitäni tehdyksi. Takaraivossa takoo ajatus, että nyt on se hetki jolloin on tunnustettava ettei enää pysty. Toinen ajatus takoo, että vielä tämä ja ensi viikko on jaksettava, sitten työrintamalla helpottaa sen verran, että voi jäädä sairauslomalle. Mutta mitäs jos ei vaan jaksa?

Tiedän etten ole työssäni korvaamaton. Kyllä täällä pärjätään vaikka olisinkin poissa. Lapsilleni sen sijaan olen korvaamaton. Miten he pärjäävät jos äitiä ei olisikaan? Tätä menoa äitiä ei kohta ole, koska äiti on hajottanut itsensä.

Olen jo monta kertaa mielessäni istunut auton rattiin ja ajanut päivystykseen. Sanonut, että minulla on itsetuhoisia ajatuksia, auttakaa tai kuolen. Nyt minulla on verinen käsivarsi todisteena siitä että olen itselleni vaarallinen.  

Mitä sitten pelkään? Pelkään sitä että en sairauslomalle jäätyäni enää kykenekään palaamaan töihin. Kun ei ole päivittäisiä rutiineja, on helpompi vaan luovuttaa. Jäädä sinne sängynpohjalle. Pidän työstäni. Pidän työkavereistani. Pelkään että jos hulluuteni tulee ilmi, minua ei enää arvosteta. Ylisuoritan jatkuvasti. Käyn ylikierroksilla, enkä osaa rauhoittua. Palan takuulla loppuun todistellessani itselleni ja kaikille muille, että pärjään ja jaksan ja pystyn.

En enää edes kykene puhumaan pahasta olostani. Minulla on oma sisäinen maailmani, jonne käperryn kipuni kanssa. En tiedä jaksanko enää uskoa paranevani. Tuntuuko minusta enää koskaan siltä että voisin nauttia elämästäni. Millainen on elämä, tämä ainoa joka meillä on, jos kaikki ympärillä on vaan mustaa. Olen taistellut masennuksen kanssa ainakin yli kymmenen vuotta. Kaksi kertaa olen päässyt takaisin elämän syrjään kiinni. Nyt minulla on parhaat mahdolliset syyt elää, Mies ja lapset. Ja olen ajanut itseni siihen pisteeseen, että en tiedä miten selviän tästä päivästä tai huomisesta.