Aloitetaan pikkuveljestä. Joka on sen sortin yökukkuja, että äitinsäkin jää toiseksi. Uni ei illalla meinaa tulla millään, ja nyt kun yskäkin vaivaa, niin ainakin äidin yöunet jäävät pätkiksi. Yönä muutamana en ollut ihan varma olisko sitä pitänyt itkeä vai nauraa. Heräsin aamuyöllä olohuoneen lattialta (patjan päältä) siihen, kun pieni mies oli löytänyt kätensä ja jalkansa. Vieressä pieni poika huiski nyrkeillä ja jaloilla sitä tahtia, että maailman paras rumpali vihertyisi kateudesta. Vaikka lapsen kehityksestä pitäisi olla iloinen, niin tuolloin en ihan varauksetta sitä ollut. Näin jälkeenpäin tilanne naurattaa ihan pirusti, eilen illallakin, kun kaikki muut nukkuivat ja mieleen tuli raivokkaasti viuhtova vauva, melkein hörähdin ääneen.

Pikkuvelihän on melkoinen hymypoika. Ja pojalla ehkä on jo oikea ote elämään, aurinkoisella hymyllä saa kuolemanväsyneeltä äidiltäkin aikas paljon anteeksi. Jopa keskellä yötä. Ja kun siihen aseistariisuvaan hymyyn lisätään sopivassa suhteessa jokeltelua, niin äidinkin väsymyskiukku, jos ei nyt kokonaan haihdu, niin ainakin lientyy.

Isoveli taas on löytänyt huumorintajun. Tai ainakin tietyt kommentit uppoavat äidin huumorintajuun, josta innostuneena poika tietty jatkaa samaa linjaa. Kotiäidin elämä on varmaan melko äärettömän tylsää, kun minuun ainakin uppoaa seuraavanlainen keskustelu:

Äiti: Sano Janne Peruna.

Janne: Muussi.

Ä: Sano peruna.

J: Muussi.

Ä: Sano Antti

J: Vauva

Ja päälle sekä Ä että J nauravat kippurassa. I ja A katsovat vieressä sen näköisenä, että hoitoon joutaisivat.

Vaikka välillä sitä olis mielummin kaukana vauvaperheen elämästä, niin nämä pienet hetket tekevät tästä valvomisesta ihan sen arvoista.