Hoksaavaisimmat lukijat ovat varmaan huomanneet blogin hiljentyneen merkittävästi. Syykin on selvä, ainakin heille, jotka ovat mukanani kulkeneet alusta asti. Olen siis kamppailut alati pahenvaa masennusta vastaan nyt jo reilun vuoden. Viimeiset puoli vuotta ovat olleet todella vaikeaa aikaa niin minulle, kuin sitä kautta perheellenikin. Äiti ei nyt jaksa, äiti vähän pötköttää, anna äiti nyt nukkuu rauhassa, ovat tuttuja lauseita lapsillemme. Olen silti pyrkinyt viettämään mahdollisimman paljon aikaa lasteni kanssa, joskus jopa jaksamiseni äärirajoilla.

Olen ollut sairauteni kanssa yksin. En ole halunnut huolestuttaa ketään läheisiäni kertomalla kuinka huonosti asiat oikeasti ovat. Ja nyt kun olen pohjalla, enkä usko tästä yksin selviäväni, on niin kovin vaikeaa kertoa asiasta kenellekään. Mies on tilanteesta toki tiennyt, mutta hänkään ei varmaan ole ymmärtänyt kuinka huonosti asiat ovat. Hänen silmissään olen tehnyt osuuteni kotitöistä, joskus jopa enemmänkin. Arjesta on tullut suorittamista. Kun pää on sekaisin, kompensoin huonoa omatuntoani olemalla koko ajan liikkeessä, ettei Mies pitäisi minua huonona ja laiskana. Eikä huolestuisi suotta. Jos olen kelvoton vaimo, en halua hänen olevan kanssani siksi että olen sairas.

Sairaudesta kertominen on ollut vaikeaa ennen kaikkea siksi, että en tiedä siihen mitään syytä. Epäilen että kaikki alkoi entisen esimieheni työpaikkakiusaamisesta. Oli uhkailuja ja työtehtävien muuttamista huonommiksi. Kahden pienen lapsen kanssa kotona on hieman erilaista tekemisen meinikiä, ja pätkäyöt ovat niinikään tehneet tehtävänsä. Omatuntoni soimaa minua siitä, että masennun vaikka minulla on kaikki hyvin: On ihana Mies, kaksi suloista lasta, koti, lähisukulaiset ovat huippuja, samoin ystäväni ja nykyään tykkään työstänikin.

Edellisiin masennusjaksoihin erona ovat olleet paniikkikohtaukset, voimakas ahdistus, itsemurha-ajatukset ja viimeisempänä halu viillellä itseäni päänsisäisen kivun helpottamiseksi. Hengissä minut pitää se, että en edes uskalla ajatella lasten jäävän äidittömiksi. Ja koska tunnen olevani koko ajan huono ja turha ihminen, pelkään Miehen jättävän minut. Ja koska olen itsemurhaa hautova hullu, hän saisi takuulla lasten huoltajuudenkin ja minulla ei olisi enää mitään syytä elää. Soimaan itseäni kaikesta. En osaa tehdä mitään oikein, tekemäni pikkuvirheet paisuvat valtaisiksi omassa mielessäni. Huomaan käpertyväni enemmän ja enemmän itseeni.

Olen pysynyt jollain lailla järjissäni toistaiseksi. Ahdistus kuitenkin kasvaa viikko viikolta. Viimeisimmä tekemäni masennustestin tulos oli 50. Asiaa tuntemattomille voin sanoa, että tässä kohtaa liikutaan kovin kovin vaikean masennuksen tasolla. Tiedän puolisoni, perheeni ja ystävieni lukevan blogia. Tämä on minun tapani kertoa heille, että nyt en enää pärjää yksin, kun en sitä muuten pysty sanomaan. En ole teistä ketään tarkoituksella pudottanut pois elämästäni, mutta tämä elämästä selviäminen vie pelkästään päivätasolla niin paljon energiaa, että en yksinkertaisesti ole enää jaksanut entiseen tapaan pitää yhteyttä. Ja älkää kärsikö huonoa omatuntoa siitä että ette ole huomanneet tilannettani. Olen tehnyt kaikkeni, että voisitte nähdä minut sellaisena kuin normaalisti olen. Toivon koko sydämestäni, että saan teiltä taas kerran tukea ja ennen kaikkea ystävyyttä, jota sain viime kerrallakin. Niiden avulla selvisin. Älkää nyt kuitenkaan soittako paniikissa, et nyt se tappaa itsensä justiinsa. Jutellan sitten asiasta kun nähdään, jos siltä tuntuu. En minä tilaani halua ruotia koko aikaa, toivon vain että jaksatte olla rinnallani jälleen kerran ja ehkä hieman ymmärrystä sille miksei minusta kuulu mitään.