Tiedostan erinomaisen hyvin, että blogini on kärsinyt jonkunsorttisesta anemiasta jo pitkään. Kun ei mitään isoja asioita tapahdu, tulee kerrottua niitä pieniä ja usein ihan turhanaikaisiakin juttuja. Mitä ilmeisimmin lukijat ovat samaa mieltä, koska kommenttilootakin kumisee tyhjyyttään :o)

Kaiken sairastelun (omani, Miehen, isän jne) lomassa sitä energiaa tehdä mitään ei meinaa olla. Kotona on sekaista ja kotihommat rempallaan. Janne vie oman osansa ajasta, ja tämä oma sairastelu vaan vie voimat niin totaalisesti, että haluaisin vaan nukkua, nukkua ja nukkua. On vaan niin totaalisen turtunut olo. Missään ei huvita käydä, kukaan ei käy meillä, kun me emme käy missään. Tämä blogianemia on siis suoraa seurausta koko elämäni anemiasta. Kotona on liian helppo möllöttää noiden elämäni miesten kanssa. Lieneekö taas joku masennuksen poikanen koputtelemassa ovella, kun milteipä kaikki vaan nyppii, risoo ja ellottaa?

En lupaa parantaa tapojani, koska en sitä lupausta pysty pitämään kuitenkaan. Josko viikonloppu perheen parissa taas olis sitä ihan parasta terapiaa..