Pikkuiset poikavauvani ovat kasvaneet yhtäkkiä ihan isoiksi. Eihän siitä ole vasta kuin hetki, kun opettelimme elämään vauvaperheessä, ja nyt Kuopuskin on jo eskarissa. Viimeisen vuoden aikana on napanuora venynyt äärimmilleen useamman kerran. 

Talvella Esikoinen halusi lähteä mummolaan. Koska auto oli rikki, päädyimme laittamaan pojan bussiin. En ole ihan varma, kumpaa meistä ensimmäinen bussimatka jännitti enemmän, minua vai lasta. Tunnin matkalle varattiin puhelin, mehua ja karkkia. Todennäköisesti matka meni huomaamatta, musiikkia kuuntelemalla ja kännykällä pelaten. Saatoin soittaa ehkä viisi kertaa pojalle, ja kun kukaan ei vastannut, jouduin miltei hengittelemään paperipussiin.

Kuopus on luonteeltaan seikkailija. Viime kesänä hän päätti lähteä jalkapallotreeneistä kotiin. Poikaa etsittiin lähes tunti, koska minä kuvittelin kuulleeni hänen sanoneen, että menee leikkimään "tonne", kun hän todellisuudessa olikin sanonut menevänsä kotiin. En ole varmaan koskaan aikaisemmin pelästynyt niin kovin, kuin tuolloin, ja pojan löydyttyä kotipihasta turvassa ja ehjänä, huusin kuin hinaaja. Seuraavana päivänä marssin puhelinkauppaan ja hankin pojalle liittymän vanhaan, ylimääräiseksi jääneeseen puhelimeen. 

Eilen saattelin Kuopuksen lähistöllä asuvan kaverinsa luokse. Hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että minun ei tarvitse jäädä lasten kanssa ulos, vaan voin ihan hyvin mennä kotiin. Ja että hän kyllä osaa tulla kotiin ihan yksin, ei tarvitse tulla hakemaan. Laitoimme puhelimen taskuun, jotta voin kelloa tuntemattomalle lapselle soittaa sitten kun on kotiintuloaika. Kun lopulta soitin, kysyin vielä moneen kertaan, että tulenko vastaan tai hakemaan häntä. Pojan vastaus oli aina, että ei tartte, kyllähän osaa tulla. Ja varmasti osaakin, olemme nyt 6 vuotta asuneet samassa paikassa, joten lähialue on takuulla tuttu. Mutta. Välissä on yksi isomman tien ylitys. Jostain syystä minä kammoan äitinä just tämän tien ylittämistä yli kaiken. Muistutan aina, että ylitse vain suojatien kohdalta ja että pitää aina odottaa, että auto pysähtyy, ennen kuin ryntää tielle. Olen kuullut aika monta kiukkuista huomautusta lapsilta, että kyllä minä osaan. Ja silti, sanon samat asiat joka kerta. 

Eilen lähdin kiellosta huolimatta Kuopusta vastaan. Vettä satoi kaatamalla. Päästyäni pihasta kadulle, kuulin jostain läheltä ambulanssin äänen. Tai no, rehellisyyden nimissä ääni ei kuulunut läheltä, vaan jostain. Jouduin ottamaan jokusen juoksuaskeleenkin, kun ehdin jo kuvitella vaikka mitä, kunnes vastaan tuli Kuopuksen kaverin isä autollaan, poika tyytyväisenä kyydissä. Tajusin ehkä just ja just kiittää pojan kuskaamisesta, mutta mitään muuta järkevää en saanut itsestäni ulos, kun järjetön pelko muuttui helpotukseksi. Ehkä tämä lasten varttuminen on kuitenkin meille vanhemmille kaikkein vaikeinta, vaikka sitä aina toivookin, että kasvaisivat jo.