Olen sisäisesti kauhuissani. Pelkään tuon pikkuisen puolesta niin kovaa, että aika ajoin en pysty ajattelemaan tai toimimaan järkevästi. Defenssimekanismina tätä kauhua vastaan nukun. Puolet vuorokaudesta.

Periaatteessahan mitään syytä huoleen ei ole. Vaikka nuo verenpaineet ovat korkealla ja muitakin lieviä oireita raskausmyrkytyksestä on päivittäin (tosin ei kaikkia kerrallaan, että ei tässä ihan oikeasti ole syytä huoleen), niin silti pelkään jota kuinkin koko ajan. Enkä edes osaa kertoa kenellekään miltä minusta oikeasti tuntuu. Mies lohduttelee, että asiat menevät niin kuin menevät, turha niitä on murehtia etukäteen. Ja että olemme tehneet ihan oikeasti kaikkemme, että loppuraskaus menisi parhain päin. Mitään muuta emme yksinkertaisesti voi tehdä. Ja ihan oikeasti tiedän tämän.

Jotakuinkin näillä raskausviikoilla tätini esikoistytär menehtyi kohtuun. Syytä ei koskaan saatu selville. Jostain syystä tapahtuma on pyörinyt mielessäni ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Hormoonit? Pelkään että Votelle käy samalla tavalla, vaikka tilanne on ihan eri. Neuroottisena odottelen aamuisin ensimmäisiä liikahduksia kohdusta, ja kun ne tulevat pillahdan melkein itkuun helpotuksesta. Tiedän tämän olevan täysin hullua, mutta minkäs sitä ihminen päälleen voi.

Jostain syystä sitten muille ihmisille puhuessani vähättelen näitä pelkotiloja. Perjantaina neuvolakäynnillä lääkäri kysyi mikä minua oikein huolettaa. Sen sijaan että olisin kertonut mikä mieltä painaa, niin hymähdin vain että en tiedä. Vähättelen omia pelkojani ja ajatuksiani ja koitan varmaan näin vakuuttaa itselleni että kaikki on hyvin ja kyllä minä pärjään. en varmaan voi vaan tunnustaa kenellekään, mitä päässäni oikeasti liikkuu, koska silloin varmaan romahtaisin ihan täydellisesti. Sen sijaan koitan käyttäytyä täyspäisesti ja piilotella pelkojani, etten kaiken muun hyvän lisäksi joudu vielä pyöreeseen huoneeseen pakkohoitoon ennen synnytystä..