Olen aiempien ampumistapausten kohdalla yrittänyt ymmärtää myös sitä ampujaa. Että joku syy siihen on, että ihmisellä on niin paha olla, ettei muuta konstia ole. Kiusaamiseen ei ole puututtu, masennukseen ei saatu apua. Kunnes tuli tämä viimeisin. Joka koskettaa minulle rakkaan ihmisen elämää. Tämä ampuja aiheutti tuskaa ystäväni lapselle ja sitä kautta ystävälleni. Lapsen suru ahdistaa äitiä, joka ei pysty tuskaa ottamaan pois.

Tämä ampumatapaus sivaltaa minua kerta toisensa jälkeen. Jokainen lehtijuttu, jossa kerrotaan toisen menehtyneen elämästä, mutta sitä toista ei mainita. Mikä tekee urheilijasta merkityksellisemmän? Molempien nuorten liian varhainen kuolema on tragedia kummankin läheisille. Lehden kuva, jossa joku makaa lakanan alla kadulla. Vieressä sievä käsilaukku. Tuijotan kuvaa mykkänä pitkään. Mietin että oliko tämä tarpeellista. Ja seuraavassa hetkessä toivon ettei ystäväni lapsi näe kuvaa.

Huomaan tuntevani omituista vihaa. En ehkä ampujaa kohtaan sinällään. Joku syy hänellä tekoonsa oli. Yhteiskuntaa, joka hyssyttelee. Päivi Räsästä, jonka mielestä uskonto on vastaus, vaikka uskonnon nimissä on tapettu enemmän ihmisiä kuin minkään muun aatteen. Kukaan ei tartu oikeaan asiaan. Siihen, miten 90-luvulta saakka on kurjistettu lasten ja nuorten kouluterveydenhuoltoa. Koulupsykologeilla ei ole aikaa auttaa, kun virkoja on liian vähän. Masentuneen nuoren on mahdotonta päästä hoitoon, apua ei saa ennen kuin vahingoittaa itseään tai muita. On turhaa hurskastelua tiukentaa aselakia, kun sen aseen saa käsiinsä jokainen joka sellaisen haluaa. On turha syyllistää vanhempia, kun apua ei vaan saa ajoissa. Ja käsi sydämellä, tietääkö ihan jokainen teini-ikäisen lapsen vanhempi ihan varmasti sen, mitä tämän päässä liikkuu.

Tänä aamuna radiossa kysyttiin, mihin hetkeen haluaisi mennä, jos siihen olisi mahdollisuus. Minä haluaisin siihen hetkeen, hieman ennen kuin hyvinkääläinen nuori nosti aseen ampuakseen. Haluaisin olla se henkilö, joka pysäyttäisi teon.