Minulla on ollut onni matkassa jo lapsena. Lapsuuteni kesissä aurinko paistoi aina ja talvet olivat lumisia. Ympärilläni oli paljon hyviä ja rakastavia ihmisiä, niitä pahoja ei lainkaan. Ensimmäinen kova kolaus elämässäni oli ala-asteella, kun ukkini kuoli. Vielä tuon ikäiselle kuolema on jotain niin suurta ja ylitsepääsemätöntä, että minä en voinut millään uskoa sitä ettei ukkia enää ollutkaan.

Esikoisen synnyttyä menetin lyhyellä aikaa sekä mummoni, että pappani. Lapsuuteni tärkeimmät ihmiset omien vanhempieni ja sisarusteni jälkeen. Olen ollut siinäkin suhteessa onnellinen, että sain pitää heidät osana elämääni yli kolmikymppiseksi. Silti suru on yhä edelleen läsnä, vaikka aikaa on kulunut neljä vuotta. Näen monesti unia joissa olen mummolassa lasten kanssa. On kesä ja aurinko paistaa, tietenkin :)

Tämän vuoden aikana olen saanut useita suruviestejä. Kuolleet ihmiset ovat olleet isovanhempieni naapureita ja ystäviä. Mummoni parhaan ystävän kuolema kosketti erityisen paljon. Irja kuului lapsuuteni mummolareissuihin. Hymyilen kyynelteni läpi muistellessani hänen nauruaan. Irja ei hylännyt mummoa sairauden myötä, kävi edelleen monta kertaa viikossa kahvilla. Siinä jos missä oli kyse tosiystävyydestä. Näiden ihmisten kuoleman myötä lapsuuteni on väistämättä mennyttä. Enää ei mennä mummolan naapuriin kylästelemään, enää ei Irja tule sinne kahville. Aikuistuminen liki nelikymppisenä on aika vaikeaa. Mielessäni on kuva mummosta ja Irjasta istumassa pilven reunalla kahvia juoden. Sieltä he katselevat meidän elämäämme, ovat iloisia siitä, että meillä asiat ovat hyvin, ja ehkä vähän surullisia siitä, että elämämme ei ole ihan aina helppoa.