Kävimme eilen Miehen kanssa rakenneultrassa. Sairaanhoitopiirimme oli saanut uudet hienoakin hienommat ultrauslaitteet, ja pääsimme koulutustapauksiksi. Kannustimena meille tarjottiin paljon kuvia, ja se jos mikä toimi tähän äitiin, kun ehdimme jo hukata ne ensimmäiset..

Ja ne laitteet tosiaankin olivat hienot. Olin ihan äimänä, kun jo heti ekan kerran kun ultralaite kosketti vatsaani, tuleva perheenlisämme näkyi ruudulla ihan selvästi. Saimme nähdä miten pienokaisemme sydämestä ja aivoista otettiin ultran avulla viipalekuvat. Lisäksi uusilla laitteilla saadaan otettua 4D kuvaa. Saimme muutaman 4D kasvokuvan kotiin vietäväksi. Onhan se ihan käsittämätöntä nähdä vauvansa piirteet jo ennen syntymää. Ultraava lääkäri myös katsoi raskausmyrkytyshistoriani vuoksi kohdun valtimot, ja ennusti, että riski saada myrkytys tässä raskaudessa on merkittävästi pienempi. Ja viikkoja minulla on takana se 20. Miettikää nyt, puolivälissä raskautta voidaan kertoa jo tällainenkin asia.

Insonööriosa minussa on ihan haltioissaan uuden tekniikan mahdollisuuksista. Tiedä sitten olisinko yhtä innoissani, mikäli ultra olisi paljastanut jonkun olevan pahasti vinossa. Voin ehkä hengittää hieman vapaammin loppuraskauden aikana, kun tiedän kaiken periaatteessa olevan hyvin. Kai se niin vaan on, että näin 30+ ikäisenä sitä 1) tietää asioista enemmän 2) tietää mitä kaikkea voi mennä pieleen 3) ottaa enemmän selvää (kirottu Google!) 4) miettii muutenkin enemmän kaikkea. Kuulemani mukaan äitini ja Pikkusisko kun eivät ole raskauksistaan stressanneet likikään näin paljoa kuin minä. Ei ihme, että Jannen kanssa ne verenpaineet pääsivät nousemaan..

Ja tekniikasta sitten ihan muihin juttuihin. Janne on oppinut syömään ihan itse. Iso osa ruoasta päätyy oikeaoppisesti ihan suuhun asti. Lisäksi meillä kävellään koko ajan enemmän ja enemmän. Etenkin pallon perässä poika jaksaa kipitellä toisenkin tovin. Niin se meidän pieni mies kasvaa. Pientä haikeutta on ainakin äidin mielessä, kun vauvasta kasvaa iso. Tarhassa menee vaihtelevasti. Tällä viikolla poika on jäänyt kuulemma lohduttomasti itkemään isin perään. Ja äiti töissä on ihan romuna. Tuntuu ihan kamalalle viedä pikkuinen hoitoon, vaikka tietää että siellä ei mitään hätää ole. Mutta silti, väkisin mietin pääseekö se pikkuinen aikuisen syliin lohtua hakemaan, kun sille on tarve. Vaikeaa on tämä äidin virka kun sydän on ihan paikassa missä itse.