Joskus aikoinani, ennen Jannen syntymää, tai raskauttakaan vannoin, että jos minulla joskus on lapsia, niin: 1) pidän siitä huolimatta ulkonäöstäni huolta 2) pidän yhteyttä kavereihini ihan samalla tavalla kuin ennenkin 3) en ainakaan jää kotiin äitiysloman jälkeen 4) harrastan ja matkustan kuten tähänkin saakka..

Niinpä niin... Kuten arvata saattaa mikään noista neljästä kohdasta ei pidä paikkaansa nyt kun tuo oma lapsi on kuvioissa mukana. Ulkonäön hoitaminen on nykyään sitä, että koittaa edes joka toinen päivä kammata hiukset. Ripsiväriä tai muuta meikkiä käytän ehkä n. kerran kuussa, kampaajalla olen käynyt viimeksi kesäkuussa. Muuten olen ihan retuperällä. Säärikarvat ajelin viime viikolla, kun Mies rupesi kutsumaan minua Harriksi... Kavereihin yhteydenpito on jäänyt. Kun tuo meidän pikkusankari jotenkin vaistoaa sen kun äiti koittaa puhua puhelimessa. Silloin alkaa tuhannen huuto. Hassua kyllä, yhteyttä on tullut pidettyä enemmän muutamiin sellaisiin kavereihin, joilla on lapsia, vaikka muuten ei olla oltu tekemisissä paljoa. Paljon kyllä on ystävät Kittilää myöten mielessä, mutta kun ei vaan meinaa muistaa, ehtiä, jaksaa soitella niin paljon kuin haluaisi. Kolmoskohta ei ihan vielä ole ajankohtaista, mutta se vannomani helmikuun alku, jolloin menen töihin, lähestyy uhkaavasti. Juuri tänään sanoin Miehelle, että jos taloudellinen tilanteemme sen sallisi, niin jäisin mielelläni kotiin, ja pitäisin Miehenkin kotona. Mies kun on nyt viidettä viikkoa saikulla, ja hämmästyttävää kyllä toisen naama ei ainakaan vielä ole alkanut tympiä yhtään.. Harrastukset ovat jääneet kokonaan. Kirjaan en ole tarttunut sitten Jannen syntymän. Puikot ovat käyneet harvakseltaan, kuntosalilla käymisen lopetin kokonaan jo raskausaikana, ja matkustaminen edes kotimaassa on sen verran työlästä tuon pikkumiehen kanssa, että pidemmälle ei edes uskalla ajatella.

Että näin se vaan nainen muuttuu lapsen myötä, vaikka vannoi toisin :o)