Raskaus ja äitiys herättää ainakin minussa monenlaisia tuntemuksia. Ja ihan kaikki niistä eivät ole ruusunpunaisia, tai meidän tapauksessamme taivaansinisiä.

Päällimmäisenä kaikista on ainainen huoli. Informaatiotulva on tänä päivänä aivan käsittämätön. Mikäli seuraa edes jotain mediaa, saat väkisinkin tietää tutkimuksista joissa milloin mikäkin on vatsassa kasvavalle vauvalle vaarallista. Jannea odottaessa pahoinvointiin suositeltiin inkivääriä, ja kun oli kuukauden verran vetänyt inkivääriteetä, niin siitä tulikin kamalan vaarallista. Loppuraskaus meni sitten miettiessä että mitähän vammoja sitä on tullut lapselle aiheutettua.. 

Sitten on se syylisyys. Kun ei ihan aina jaksakaan iloita tästä raskaudesta. Kun yöllä valvoo kipeän selän tai jumissa olevan pakaran takia. Tai joutuu verensokerien takia seurantaan. Tai väsyttää kun ei saa mahan takia nukuttua kunnolla, kun kääntyminen alkaa olla hankalaa ja paikat puutuvat. Tai elimistö koittaa tulla pihalle kuukausi kuukauden perään yläkautta. Seurailen muutamia lapsettomuutta ja adoptiota käsittelevää blogia, ja joka kerran minut valtaa syyllisyys, kun en osaakaan ihan joka hetki arvostaa tätä pientä ihmettä joka sisälläni kasvaa ja nauttia jokaisesta oksennetusta aamiaisesta. Kun kaikille tätä onnea ei ole suotu.

Ja sitten on epäily. Että osaako sitä tuota toista rakastaa yhtä paljon kuin ensimmäistä. Kun ensimmäistä lasta rakastaa niin valtavasti, että kipeää tekee, niin riittääkö sitä rakkautta tuolle toiselle yhtä paljon.

Joskus taas miettii, että onko sitä ihan hullu. Että tuon yhden lapsen lisäksi on toinen tulossa ja vielä näin pian ensimmäisen perään. Miten ihmeessä sitä jaksaa kahden pienen kanssa, kun tuon yhdenkin kanssa meinaa ottaa joskus lujille. Kestääkö parisuhde parin vuoden lisäväsymystä ja yhteisen ajan puutetta. Kestääkö oma pää sitä kun ei ole omaa aikaa koskaan. Itse kun olen sitä mieltä, että ykkössijalla on perhe. Lasten ehdoilla eletään nyt kun lapset ovat pieniä. Omasta ajasta tingitään, koska en halua olla sellainen vanhempi, jolle tärkeämpää on ne omat menot kuin omat lapset. Ja omat lapset sitten viettävät aikaa keskenään, kun äidin tai isän on vaan päästävä tuulettumaan. Yritän kovasti ajatella, että lapset ovat pieniä vain hetken ja jos sen ajan missaa, sitä katuu koko loppuelämänsä.

Kaikesta huolimatta olen onnellinen pienestä tulokkaasta. Se ei ehkä ole tullut ilmi kirjoituksistani. Maltan tuskin odottaa, että näen pienen silmästä silmään ja pääsen häneen tutustumaan. Vaikka meinaa lujille ottaa, niin en kyllä kadu hetkeäkään.