Tauti iski sitten Janneen kyntensä kovemmin kuin meihin aikuisiin. Poika on nyt kolmatta päivää sairaalassa nenämahaletkussa. Mikään ei pysy sisällä edelleenkään. Äidin sydän on huolesta sykkyrällä, kun en saa Antin kanssa osastolle mennä, joten vuorottelemme Miehen kanssa. Hoitovastuu on kuitenkin Miehellä. Kotona olo ei tosin ole yhtään sen helpompaa. Stressihormonit mitä ilmeisimmin siirtyvät Anttiin ja poika on ollut viime päivät ihan älyttömän raskas hoidettava. Ei meinaa iltaisin käydä nukkumaan, vaan kitisee ihan koko ajan. Alkaa kohta päässä heittää, mikäli tilanne ei ala tästä kohentumaan. En pääse pesulle enkä syömään, ellei joku ole täällä kotona apuna, kun poika karjuu kurkku suorana. Mitä siis tekee tälläkin hetkellä. Mutta jos pojan aion pitää maidossa, niin pakkohan se on minunkin saada syödä ja levätä. Hampaita kiristellen siis mennään. Ja kyllä, on sitten niin paskaäitifiilis päällä, kun ei vaan jaksa. Toivottavasti tosiaan tilanne alkaisi lähipäivinä normalisoitumaan, ettei vauvapolo saa elinikäisiä traumoja. Hetkittäin on laskettu miljoonaan ettei päässä naksahda ihan tosissaan.

Että ei kovin hyvissä tunnelmissa meidän residenssissä tällä hetkellä olla. Palailen asiaan, jahka jaksan. Ja jos joskus illan hämärissä jollakin on aikaa, niin pienen pyynnön saa lähettää tuonne yläkertaan, että Jannen tila kohtuisi ja saataisiin taas perhe kokoon.