Yksi vuosi, 365 päivää. Pitkä ja lyhyt aika, ihan miten sen ottaa. Joskus se vuosi tuntuu silmänräpäykseltä, toisinaan taas pitkältä kuin nälkävuosi. Viimeisen vuoden aikana minun elämäni on mullistunut moneen kertaan. Ja kaikki mullistukset ovat olleet hyviä. Tiedän olevani onnellisessa asemassa. Ja kyllä, osaan arvostaa jokaista hetkeä, niitä huonompiakin ihan koko rahalla.

Vuosi sitten tapasin Miehen ensimmäistä kertaa. Kyllä, luitte ihan oikein. Siitä on vain vuosi aikaa. Tai jo vuosi, ihan miten vaan. Enpä uskonut tuolloin, että mies jonka tapaan muuttaa elämäni näin totaalisesti. Eikä varmaan hänkään. Monesti olemme yhdessä pähkäilleet sitä, miten kaikki sitten loppujen lopuksi loksahtikaan paikalleen, aivan kuin näin olisi tarkoitettu.

Miehen tavatessani olin ollut sinkkuna vuoden verran. Enkä todellakaan etsinyt itselleni aviomiestä, kunhan vaan halusin tapailla uusia ihmisiä. Vaikka ensikohtaamisemme ei ihan rakkautta ensi silmäyksellä ollutkaan, niin Miehen jumalaisen siniset silmät saivat sydämeni lyömään ihan pikkuisen nopeammin. Ensimmäisten treffien päätteeksi Mies halasi minua ja antoi pusun poskelle. En uskonut jutusta tulevan sen enempää, vaikka kovasti hänestä kiinnostuinkin. Ensimmäisten treffien jälkeen tuli toiset, kolmannet ja huomasimme viihtyvämme toistemme seurassa erinomaisen hyvin. Ensimmäistä kertaa ikinä pystyin jonkun miehen kanssa olemaan täysin oma itseni. Minulla ei ollut mitään tarvetta yrittää olla mikään muu kuin oikeasti olin. Alkuihastusta seurasi rakastuminen. Vahva tunne siitä, että tämän ihmisen kanssa haluan enemmän.

Melko nopeaan tahtiin muutimme yhteen (ainakin J:n kauhistukseksti, ja kaipa asiaa päiviteltiin muuallakin). Yhteenmuuttoa seurasi kihlat ja suunniteltiin häitä. Sitten oltiinkin jo raskaana. Raskaus oli kaikesta huolimatta suunniteltu, joskaan ainakaan minä en uskonut sen tapahtuvan ihan niin nopeaan. Ilmeisesti isän puoleiselta suvulta olen perinyt taipumuksen lisääntyä milteipä ajatuksen voimalla... Alkuraskaus oli shokki pahoinvointeineen ja tunnemyrskyineen. En osannutkaan iloita raskaudesta kuten Mies ja asiasta käytiin suhteemme ensimmäinen riitakin. Tunsin itseni huonoksi äidiksi jo valmiiksi. Pikkuhiljaa shokki muuttui iloksi alituisesta pahoinvoinnista huolimatta.

Naimisiin meidän piti mennä ensi talvena. Vauva kuitenkin muutti tilannetta sen verran, että alunperin Miehen ajatus häistä ennen Voten syntymää rupesi minustakin tuntumaan hyvältä. Olisimme sitten ihan virallisestikin samaa perhettä. Isojen kirkkohäiden sijaan menimme naimisiin maistraatissa ja juhlat olivat kaiken kaikkiaan onnistuneet ja meidän näköisemme.

Ja nyt sitten odotellaan Votea syntyväksi. Ja rakastetaan toisiamme aina vaan enemmän. Minä jonka ei koskaan pitänyt mennä naimisiin tai hankkia lapsia, jouduin sen oikean ihmisen kohdatessani pyörtämään pyhät puheeni ja nielemään uhoni. Eikä tehnyt edes tiukkaa :o) Olen onnekas kohdattuani ihmisen jonka kanssa saan jakaa elämäni ihan joka päivä. Edelleen herään aamuisin ihmeissäni siitä että Mies todellakin on todellinen ja nukkuu vieressäni. Ja jokainen ilta nukkumaan mennessäni silitän Miestä niskasta, selästä, ihan siitä ilosta, että hän on juuri siinä, toisella laidalla sänkyä. 

Kiitos Rakkaalleni tästä vuodesta. Toivon että meillä on vielä monia monia monia yhteisiä vuosia edessä.