...Alamäkeä. Voi helvetin perkele! Ei näköjään kannata enää ikinä iloita toipumisesta. Mitään en saa aikaiseksi. Yöt valvotaan, päivät nukutaan. Mistään ei saa kiinni. En pysty syömään, kaikki ajatus ruoasta tekee pahaa.

Tekemättömät koulutyöt ahdistaa. Herra Sinisilmä ahdistaa, kun en tiiä  mitä sen kanssa tekis. Pitäiskö sille paiskata viestiä? Miespuolinen ystäväni P sanoi tilanteen kuultuaan, että laitat heti viestiä. Ja vastauksen tulo saattaa kestää parikin päivää. Taitaa olla vaan helpompi antaa asian olla. Onhan silläkin perkele minun numeroni. Sitäpaitsi en ketään miestä halua tuoda tähän helvettiin, jossa itse ryven näköjään säännöllisesti. Eikä kukaan täyspäinen mies ihan varmasti osalliseksi tähän edes halua. Hitto kun on itkukin niin herkässä taas. Eikö tää paska koskaan lopu???

Edit: Alan muuten ymmärtää miksi jotkut ihmiset viiltelevät itseään. Fyysinen kipu vie psyykkisen hetkeksi taka-alalle. Minä tosin olen niin turhamainen, että en moiseen voisi ryhtyä.