Esikoinen on oppinut sanomaan ärrän. Rekka on rrrekka, eikä lekka. Peräkärry on perrräkärrrry, eikä peläkälly.  Toisaalta taas digiboksi on rrrikipoksi, ja dvd rrreeveerrree.. Eli sitä ärrää on hauska pistää jokaiseen sanaan, vaikka se ei sinne kuuluisikaan. Minun elämäni tässä työn ja kodin välillä on mitä ilmeisimmin kohtalaisen tylsää, kun pojan sorauttama r jaksaa huvittaa nyt jo kuudetta päivää. Ja joka kerta yhtä paljon. Se on vaan niin suloista :)

Muuten lapsirintamalla lapset ottivat sitten erävoiton. Pojat nukkuvat jälleen samassa huoneessa. Kuopuksen nukahtaminen kesti itkupotkuraivareiden säestämänä tunnin. Muutamana iltana poika huusi jo niin pitkään, että se oli haettava syliin rauhoittumaan. Tällä viikolla on ollut huomattavasti rauhallisempaa ja pojat nukahtavat omia aikojaan. No, Esikoisen "oma" huone on kotimme suurin, joten hyvin sinne jää leikkitilaa pikkuveljen sängystä huolimatta.

Pikkuveljestä puheen ollen, meidän pieni mies ei enää olekaan niin pieni. 1,5 v neuvolassa 1,7 v iässä (jep, kesäaikana ei viikon varoitusajalla saanut aikaa neuvolaan) poika oli 87,5 cm pitkä ja 12,5 kg painava. Ei ihme, että äidin käsivarret huutavat kostoa poikaa nostellessa ja etteivät 80 senttiset vaatteet oikein meinaa enää mahtua.. Sanoja tulee koko ajan lisää puheeseen ja joskus jopa kaksi sanaa peräjälkeen, ikään kuin lauseenomaisesti. Ja kaverilla on aivan järkyttävästi luonnetta. Ja tätä ei usko kukaan, kun se on niin mahdottoman vieraskoree. Kun meillä on joku käymässä, niin poika on kuin auringonpaiste. Siinä samassa kun ovi kolahtaa vieraan perässä kiinni, on helvetti valloillaan.

Ja luoja että noi veljekset jaksaa tapella aivan jokaisesta asiasta. Vaikka molemmilla olis tismalleen samanlainen lelu, on saatava se mikä toisen kädessä on. Ja jos toinen leikkii kaikessa rauhassa esim. hiekkalaatikolla, ja toinen ottaa alleen mopon, on sen ensimmäisen päästävä just samalla sekunnilla mopoileen myös. Ja mikään muu mopo ei kelpaa (meillä on niitä kolme) kuin se millä velipoika ajelee. Ne tekee minut hulluksi.

Mut sit taas.. Esikoinen kiipeää syliin ja kysyy, että äiti ooksä mun parrras ystävä, rutistaa tiukasti ja on niin ihana. Tai kuopus juoksee täysillä syliin ja ottaa kaulasta kiinni joka kerta kun tulen kotiin. Et ehkä me silti pidetään ne :)