Äitinä tuppaa unohtamaan, että sitä on ihan itsenäinen yksilö. Kun kaksi ipanaa roikkuu kimpussa vuorotellen ja joskus samaan aikaankin. On vaan äiti noin 24/7. Paitsi keskiviikkoisin ja torstaisin ja kuun viimeisenä perjantaina sitä joskus on aikaa olla ihan vaan minä itse. Kahvia on turha kuvitella juovansa rauhassa tai edes lämpimänä, mutta onpahan aikaa vaikka istua ja miettiä asioita. Kuten nyt, suunnitella uuden kodin remonttia ja millä värillä seinät maalataan, vaikka koti ei edes ole vielä meidän.

Minä teen asioita omalla tavallani. Inhoan käydä suihkussa aamuisin. Vesi ei ole koskaan riittävän kuumaa siihen vuorokauden aikaan, ja suihkun jälkeen palelee aina. Tyhjennän tiskikoneesta usein ensin alaosan, laitan alaosaan laitettavat likaiset astiat koneeseen ja tyhjennän ja täytän sitten yläosan. Tämä saattaa herättää aika ajoin hämmennystä muissa talouteni aikuisasukkaissa. En piittaa sotkuista. Vihaan siivoamista, joten minun puolestani voisimme elää sekasotkussa hamaan maailmaloppuun saakka. Joissain asioissa taas olen suorastaan neuroottisen järjestelmällinen, mm. astiakaapit on oltava just eikä melkein ja lakanat mankeloitava.

Minä en koskaan tiennyt haluavani naimisiin, lasten saamisesta puhumattakaan. Ennen kuin tapasin Miehen. Silloin ne palaset vaan loksahtivat paikalleen. Tajusin, että ei parisuhteen kuulu olla peliä tai hankalaa, vaan kumppanin seurassa on pystyttävä olemaan oma itsensä. Äidiksi tultuani olen ihmetellyt miten paljon noita pieniä ihmisiä voi rakastaa ja joskus jopa vihata. En ole parhaimmillani väsyneenä tai nälkäisenä. Äitinä ollessani olen usein molempia yhtäaikaa. Minun selviytymiskeinoni on sokeri, yleensä suklaan muodossa. Toivottavasti vielä joskus saan nukkua kokonaisen yön ja pääsen addiktiostani eroon.

Ärsyttävintä tällä hetkellä on se, että kupissa on kahvia, mutta kahvin kanssa ei ole mitään hyvää. Koska söin viimeiset dominokeksit väsymykseeni eilen illalla. Ja se, että Miehellä on iltavuoro, siitäkin huolimatta, että löysimme tänään tulevan kotimme ja olis vaikka kuinka paljon puhuttava asiasta.

Ihaninta tällä hetkellä on tuo keväinen auringonpaiste. Ja eilen illalla se hetki, kun nukutin Jannea ja imetin Anttia samaan aikaan. Janne höpötteli omia juttujaan omassa sängyssään ja Antti ryysti maitoa ja kesken kaiken tarttui pienellä kädellään sormestani kiinni. Siinä oli kuulkaa näinkin karskilla äiti-ihmisellä itku silmässä.

Päässäni on ideoita aivan järjettömästi. Nytkin suunnittelen seuraavaa neuletyötä ystävälleni lahjaksi. Ja pitäis pääsiäiskranssia askarrella ja virpomavitsoja. Materiaalia olisi pariin kirjaan ja muutamaan tositeeveesarjaan. Ja sitä neulottavaa.. sitä sitä vasta olisikin. Huivia, sukkaa, myssyä, tumppua, paitaa, kassia ja ties mitä vielä. Varmaan olis syytä ruveta kirjoittamaan kaikki jonnekin ylös, että ne sitten muistaa kun joskus on aikaa.

Haluaisin asua isossa talossa maalla, mutta seuraava kotimmekin on kaupungissa, luultavasti rivitalossa. Elantoni haluaisin tienata joko leipomalla tai käsitöitä tekemällä, mutta en varmastikaan ole riittävän lahjakas kumpaankaan. Haluaisin myös olla edes joskus huolitellun näköinen, hiuksista aina varpaankynsiin saakka. Mutta niin pitkään kun lapset ovat pieniä, näistä on turha muuta tehdä kuin haaveilla. Ja sitten joskus kun minulla on aikaa kirjoittaa, neuloa, askarrella ja tällätä itseäni, niin ihan satavarmana kaipaan tätä aikaa kun lapset ovat pieniä.

Kaikesta väsymyksestä ja stressistä huolimatta olen aivan älyttömän onnellinen. Minulla on ihana Mies ja kaksi ihanaa lasta. Ja kaikkia kolmea rakastan aivan tolkuttomasti.