Katsoin videon itsenäisyyspäivän riehunnasta pääkaupungissa. Olen ilmeisesti ihan virallisestikin tullut paheksuvaan keski-ikään, kun päällimmäinen ajatukseni videota katsellessani oli tyrmistys. Videolla häpäistiin Suomen lippu raahaamalla sitä pitkin katua ja rikottiin täysin silmittömästi omaisuutta. Osa rikostusta omaisuudesta oli vieläpä varmasti sellaista, joka rokottaa alueen pienyrittäjiä enemmäin kuin sitä yläluokkaa, jota vastaan tapahtuma itsessään oli suunnattu. Tapahtuman tarkoituksena oli kuulemma olla osoitus luokkaerojen kasvusta Suomessa. Jos vastakkain asetetaan Luokkaretkeläisten suorittama omaisuuden tuhoaminen ja Linnassa juhlivat veteraanit ja vapaaehtoistyöntekijät, ei varmaankaan ole vaikea arvata kenen puolella sympatiani asiassa ovat. Ja melko varmaan monen muunkin. Kun ne Linnan juhlijat vielä kehtaavat kuitenkin esiintyä omilla kasvoillaan, päinvastoin kuin nämä anarkistit, jotka ovat peittäneet kasvonsa. Kyllä aatteen takana pitää uskaltaa seistä omilla kasvoillaan ja nimellään.

Minun ukkini oli sodassa. Pappani ja koko hänen sukunsa joutui lähtemään Karjalasta evakkoon. Tuhannet ja taas tuhannet kunnon miehet ja naiset menettivät henkensä siksi, että meillä on tänä päivänä itsenäinen kotimaa. Jos heitä ei olisi ollut, olisimme olleet vuosikymmeniä osa Neuvostoliittoa, kuten Viro, Latvia ja Liettua. Siinäpä sitä näille anarkistipelleille miettimistä. Samaan aikaan kun veteraaneja kunnioitettiin Linnan juhlissa, nämä pellet mitätöivät meidän isovanhempiemme ja heidän vanhempiensa uhraukset ja ennen kaikkea saavutukset. Mielenosoituksille on aikansa ja paikkansa. Minun mielestäni tällaiselle riehumiselle ei ole aikaa eikä paikkaa koskaan. Itsenäisyyspäivä on suurimmalle osalle suomalaisista yhä ja edelleen pyhä päivä. Ne henkilöt joiden kanssa olen mellakoinnista puhunut, ovat yksimielisesti tuominneet sen. 

Meillä Suomessa maksetaan veroja. Minäkin maksan yli viidenneksen palkastani. Ja verorahoilla ylläpidetään mm. ilmaista peruskoulua. Joka takaa kaikille Suomessa asuville lapsille tasa-arvoisen peruskoulutuksen. Kouluun mennessä siis ihan jokaisella meistä on tismalleen samat mahdollisuudet elämässä. Minä olen tavallisen duunariperheen lapsi. Äiti oli kotiäiti ja isä metallialalla töissä. Välillä raha oli tiukassa, kun töitä ei ollut. Pärjäsin koulussa keskiverrosti. Peruskoulun jälkeen menin lukioon, koska en tiennyt mikä haluaisin olla isona. Lukion jälkeen hain yliopistoon, jonne jäin varasijalle. Vietin pari välivuotta ja lähdin opiskelemaan insinööriksi. Siis minä, ihan tavallisen perheen ihan tavallinen tyttö. Minulla ei ole takana suhdeverkostoa, jonka avulla olisin saanut töitä. Jokaisen työpaikkani olen hankkinut ihan itse, omilla ansioillani. Vaikka koulutukseni puolesta tällä hetkellä olenkin kai keskiluokkaa, olen omasta mielestäni yhä edelleen se sama duunariperheen tyttö itä-Suomesta. Omaan samat arvot, samat ystävät ja saman perheen. Kasvatan lapseni samalla tavalla kuin minut itseni on kasvatettu: mitään ei saa ilmaiseksi. 

Minä en tiedä keitä nämä Luokkaretkeläiset olivat. Sosiaalisessa mediassa on leimattu riehujat sosiaaliavustuksilla eläviksi nuoriksi, jotka eivät ole päivääkään tehneet töitä. Ehkä minä sittenkin olen keskiluokkaisempi kuin luulin, koska olen taipuvainen kuvittelemaan samaa. Näin tunnollisena veronmaksajana kun minulla ei riitä ymmärrystä sosiaalipummeille, jotka eivät edes yritä hakea töitä, vaan käyttävät sen ajan ennemmin rikkomalla paikkoja tai vaikkapa ryyppäämällä.