Perheeseemme muutti viime viikolla uusi perheenjäsen, jonka nimesin omistajan oikeudella diktaattorimaisesti Suloksi. Tulokasta katsellessani kun tuo nimi vain pätkähti mieleeni jostain. Sulo on ihana. Se on neljä vuotta vanha ja valkoinen. Luotettavan rauhallinen, mutta tarvittaessa myös ärhäkkä. 

Sulo on siis uusi automme, Renault Grand Scenic. Seitsenpaikkainen ihanuus miltei kaikilla herkuilla. Olemme Sulon kanssa viimeisen viikon aikana koittaneet tulla sinuiksi ja hyvinhän se on sujunut. Välillä hieman kangertelee, kun entisessä ei-nimetyssä pösössä pakki oli eri paikassa kuin Sulolla. 

Sulo on jo toinen minulla oleva Renault. Ensimmäinen oli Elppari. Jostain syystä siis Renaultit pitää nimetä. Niissä on sitä sellaista pientä ranskalaista luonteikkuutta, joka vaatii personointia. Sulo tosin ei ainakaan vielä ole näyttänyt minulle oikuttelevaa puoltaan, vaan on ollut hyvinkin charmantti kavaljeeri päivittäisillä kilometreilläni. Koko perhe alkaa jo kilvan keksiä syitä lähteä ajelemaan, ilmeisesti uusi auto mukavampi kuin vanha. Vanhassa autossakaan ei ollut mitään vikaa. Se oli vähän ajettu, hyvässä kunnossa, katsastettu jne. Mutta se ei ollut Sulo. On ihan eri asia ajaa pösöllä kuin Sulolla. Ero on kuin yöllä ja päivällä.

Minä en tiedä nimeävätkö muut ihmiset autojaan. Minä nimeän. Nimeän myös muita esineitä tarpeen mukaan. Lääkedosettini on nimeltään Pertsa. Tuntuu sieluttomalta jos päivittäin tarvitselallani esineellä ei ole minkäänlaista nimeä, kun se kuljettaa minulle tärkeitä pillereitä. Joskin Pertsalla alkaa olla jonkunlaisia dementian oireita, koska hän ei  meinaa muistaa muistuttaa minua lääkkeiden ottamisesta. Pertsa saattaa siis saada kilpailijakseen Pertsa 2.0:n, version joka pimputtaa muistutussäveliä, kun on aika ottaa nappia ellei ala ryhdistäytymään.

Minun maailmassani siis vain on esineitä jotka vaativat nimen ja toisia jotka eivät vaadi. Mut hei, päässähän minulla ne kaikki viat diagnosoidusti muutenkin ovat.