Etenkin internetin vauva-aiheisilla keskustelupalstoilla törmää superäiteihin. Niihin, jotka käyttävät kestovaippoja, imettävät vauvaa ainakin vuoden ikäiseksi, hoitavat lapsen kotona kolmivuotiaaksi, tekevät luomuruokaa, eivät käytä mitään nautintoaineita ja elävät jo raskausaikanakin kaikkien neuvolan ruokasuositusten mukaan. Näillä äideillä ei ikinä pinna kiristy lasten kanssa, vaan elämä on ihan jokainen päivä pelkkää päivänpaistetta ja onnea. Nämä ovat niitä äitejä, jotka jo sen positiivisen raskaustestin tehtyään ovat olleet onnensa kukkuloilla ja raskaus on kaikkien unelmien täyttymyt. Jokainen noilla palstoilla käynyt tietää tapaukset. Onneksi kukaan ei ole niin hyväuskoinen, että moisen bull shitin uskoo. Netissä anonyymina kun voi kirjoitella ihan mitä vaan. Liekö noista kaikilla edes lapsia, sen verran oudolta muiden vauva-arki kuullostaa.

Noihin superäiteihin verrattuna minä olen mitä ilmeisimmin maailman paskin äiti. Kun en väsyneenä jaksa tehdä lasten kanssa mitään. Kun syön itse ensin ja vasta sitten imetän vauvan (kun nälkäisenä hermo menee alta  nanosekunnin ihan kaikkeen). Olen huutanut ja kiroillut molemmille lapsilleni näiden ollessa vauvoja, kun takana on lukuisia valvottuja öitä. No, kai se huutaminen on parempi vaihtoehto kuin lyöminen. Enkä ole erityisen ylpeä näistä hetkistä. Itsekäs äiti, kun mielummin nukkuisi yöt kuin valvoisi..

Meillä ei ole siis käytetty kestovaippoja, kun en vaan jaksanut. Meillä ei ole syöty luomuruokaa, kun en halua maksaa ruoasta niin paljoa. Tosin superäitistatustani kiillottaa se, että Jannelle kaikki soseet tehtiin itse. Kaupan purkkiruokaa pikkumies ei oppinut ikinä syömään. Paitsi marja- ja hedelmäsoseita. Minulla menee lapsiin hermo monta kertaa viikossa. Joskus monta kertaa päivässä. Silti en ihan varmasti rakasta noita ipanoitani yhtään sen vähempää kuin se superäitikään, vaikka en kaikkeani lasteni takia annakaan.

Äitiys ei aina ole, ainakaan meillä, en sitten tiedä onko muualla, pelkkää auringonpaistetta. Kukaan ei oikeasti voi olla niin sairas, että nauttisi valvotuista öistä (huomannette, että mainitsen valvotut yöt ainakin kolmatta kertaa, eli meillä on valvottu taas viime yö). Minä ainakin kaipaan aika ajoin omaa aikaa. Tuskin maltan odottaa sitä hetkeä, kun imettäminen loppuu. Vedän pullon kuoharia samantein ja lähden viettämään omaa aikaa pidemmäksi ajaksi kuin tunnin kauppareissulle.

Ja onneksi kirjoitan tätä blogia näin puolianonyymisti, koska nyt joku pyhä äiti varmasti soittaisi sosiaalitädeille ja pakottaisi ottamaan nuo meidän piltit huostaan, kun niillä on niin itsekäs ja huono äiti.

Olen varmaan asiasta kirjoittanut ennenkin, kun olen kypsähtänyt siihen, miten paljon äideiltä vaaditaan jo raskausaikana. Jos teet jotain toisin kuin enemmistö, sinut leimataan heti huonoksi äidiksi ja lapsiasi säälitellään. Osa jopa sanoo ne maagiset sanat: "miksi sitten hankit lapsia, jos niiden kanssa kerran on niin kamalaa?". No siinäpä se, kun eihän sitä etukäteen tiedä miten tämä äitiys vie naisesta mehut. Eikä tiedä sitäkään, miten rakkaita noista ihanista kamalista lapsista tulee. Jotenkin vaan v*tuttaa se, että äidin pitää uhrautua ihan joka asiassa lastensa puolesta ja unohtaa itsensä. Hyvänen aika, minä sain ensimmäisen lapseni yli kolmekymppisenä. Sitä edeltävän ajan olin hyvin itsenäinen, menin ja tulin miten halusin, matkustelin maailmalla, vietin aikaa ystävien kanssa ja ennen kaikkea sitä kahdenkeskistä aikaa Miehen kanssa. Nyt elämässäni on ykkössijalla aina lapset. Ja kyllä, joskus kaipaan tuota aikaa ennen lapsia.

Että eipä mulla muuta. Eikä tästäkään tainnut pointtini selvitä, väsynyt kkun olen enkä kykene ajatuksiani ihan hirveen selkeästi jäsentelemään. Mutta jokainen normiäiti ymmärtänee mitä ajan takaa, ja te vielä odottavat tiedätte sitten tovin päästä ;o)