Oli sitten oiva lääkäri eilen Jannella. Diagnoosi tosiaan oli se sidekalvon tulehdus, joka tarhassa riehuu. Lääkkeksi saatiin NELJÄ KERTAA PÄIVÄSSÄ laitettavia silmätippoja. Tällä lääkärillä ei ilmeisestikään ole omia lapsia, tai lasten vauva/taaperoiästä on sen verran kauan ettei enää muista millaista se on..

Voin kertoa, että noin miljoona asiaa on helpompi tehdä kuin saada lapsen silmiin silmätippoja. Etenkin jos joutuu niitä yksin laittamaan. Ainakin minulle tuli hiki ja tuska ja melkein itkukin. Poika kun näkee silmätippapullon, alkaa huuto ja silmät pidetään tiukasti kiinni. Käsillä ja jaloilla sätkitään kuin viimeistä päivää. Siinä ei meinaa kaksi kättä riittää, kun toisella kädellä pitäisi pitää kahta kättä ja jalkaa, sekä päätä paikallaan ja pitää silmiä auki. Ja toisessa kädessä on se hemmetin tippapullo. Ja samaan aikaan desibelit nousevat varmaan vaaralliselle tasolle (ainakin naapureiden mielestä).

Eilisen ensimmäinen yritys oli ihan raakaa fysiikkaa. Väkisin pitelin poikaa hoitotasolla (=pyykkikoneen päällä) paikallaan ja väkisin väänsin silmän auki ja tipautin tipat silmiin. Ainakin toiseen silmään tippa meni ihan ok. Toisesta en ole varma. Tippojen ohjeen mukaan silmää pitäisi pitää minuutti kiinni (arvatkaa onnistuuko??). Kumma juttu muuten, että kun niitä tippoja koittaa sinne silmään saada, silmät ovat tiukasti kiinni, mutta ans olla kun ne silmät pitäisi pitää kiinni.. Ei sitten millään.

Toinen yritys tapahtui iltamaidon aikaan äidin ja isin sängyssä. Ovela äiti koitti hämätä lasta maitopullolla ja sitten vaivihkaa hivuttaa tipat silmiin. Väärin. Kohta meillä ei ole rauhaisaa iltamaitopötköttelyhetkeä, kun poika epäilee välittömästi pahinta. Lopputloksena oli itkuinen poika, hikinen äiti ja ehkä yksi tippa kummassakin silmässä. Siis silmätippa pojan silmässä. Ynnä lukuisia kyyneltippoja sekä äidin, että pojan silmässä. Enää 6 päivää kuuria jäljellä...