Pojat ovat olleet taasen sairaana. Nuhaa, yskää ja kuumetta. Nukuttu on taas vähän huonommin. Viime viikon univelaton, suorastaan hyperaktiivinen tilani on jälleen tämmönen perusäititila. Kun väsyttää, ja väsymyksen takia vituttaa ja koko päivän ei osaa ajatella muuta kuin sitä, että väsyttää. Ja sit kun tulee ilta ja pääsis nukkumaan, niin eipä sitten väsytä enää yhtään.

Kaikesta väsymyksestä ja toivon mukaan tilapäisestä valvomisesta huolimatta pitää olla onnellinen, että nuo lapset ovat pieniä ja nukkuvat kotona, toinen äidin kanssa samalla tyynyllä ja toinen omassa sängyssään, koska ei pääse sieltä pois. Ainakin tiedän missä pojat ovat.

Hyvä ystäväni on viime yön etsinyt lastaan. Lapsi oli kaverinsa kanssa lähtenyt karkumatkalle. Kukaan ei ole lapsia nähnyt, tai ainakaan huolesta sairaana olevalle äidille ilmoittanut mitään. Huolestuttavinta tilanteessa on se, että on talvi ja pakkanen yön aikana kiristynyt. Mikäli karkukaiset ovat olleet yön ulkona, seuraukset ovat liian kamalat ajatella. Todennäköistä kuitenkin on, että juttua on suunniteltu tovi ja joku ei vaan kerro, missä lapset ovat. Melko julmaa toimintaa. Muita vaihtoehtoja en edes halua ajatella.

Viime yönä lasten takia on siis valvottu muuallakin kuin meillä. Ikävimmissä merkeissä. Minä toivon, että karkulaiset löytyvät. Hyväkuntoisina, jostain lämpimästä paikasta. Ja toivon, että itse valvon jatkossakin siksi, että lapseni ovat kotona ja syystä tai toisesta pitävät äitiä hereillä. Ettei tarttis valvoa siksi, että ei tiedä missä lapsi on.