Törmäsin Kalastajan vaimo blogiin, jota olen lueskellut pitkin päivää. Kiva blogi muuten. Kirjoittaja kertoo vievänsä esikoisensa kahtena päivänä päiväkotiin. Ja siitäkös suomalaiset kotiäidit riemastuivat. Hyvä Äiti (TM) ei koskaan ikinä missään olosuhteissa vie lastaan päiväkotiin, jos on itse kotona, vaan keksii itse mielekästä tekemistä ja juoksee kerhoissa ja harrastaa. (tässä tapauksessa varmaan puhui kateus, pari viikkoa synnytyksen jälkeen ko. bloggaaja kun näytti käsittämättömän hyvälle ja kodista on vaan kauniita otoksia, ihan kun joku laittais itestään paskapäivä kuvan ja kuvia lapsiperheen kaaoksesta kotona)

Ilmeisesti minä olen todellinen paskaäiti, kun meillä esikoinen on ollut koko sen ajan, jonka olen ollut äitiyslomalla hoidossa. Raskausaikana miltei joka päivä ja helmikuusta alkaen kaksi kertaa viikossa. Ja minä olin kuopuksen kanssa kotona kaksin. Enkä ole tähän päivään mennessä edes ymmärtänyt olevani paskaäiti. Onneks on niitä Hyviä Äitejä, jotka asiaa minulle valaisivat jonkun toisen blogissa.

No joo, toiset varmaan nauttii siitä, että touhuavat puolen tusinan mukulan kanssa kotona vuodesta toiseen. Minä en. Rakastan lapsiani äärettömästi, mutta en siltikään olisi jaksanut valvottuja öitä kahden pienen lapsen kanssa joka ikinen päivä. Pinna kiristyy muutenkin, saati sitten ilman noita kahden päivän henkireikiä. Ja väitän että molemmat lapset hyötyvät tästä järjestelystä. Janne näkee muita lapsia (minä en tosiaankaan jaksa juosta perhekerhoissa, ei vaan kiinnosta) ja minä sain tutustua Anttiin ihan rauhassa. Meillä kun ei ole sukulaislaumaa, joka hoitaisi lapsia ihan milloin vaan pidempiäkin aikoja, vaan lasten kanssa on pärjättävä ihan omin voimin joka ainoa arkipäivä. Ystävät ja sukulaiset ihan varmana olisivat apuna lastenhoidossa, mutta kun heillä on oma elämänsä ja työnsä, ja asuvatkin mokomat aika kaukana.

Ja lisää karmeita tunnustuksia. Minä tarvitsen niitä omia hetkiä jaksaakseni. Masennukseen sairastuminen jokunen vuosi sitten opetti minulle rankimman kautta oman jaksamiseni rajat. Ja olen ihan saletti, että kahden pienen lapsen kanssa tauti olisi uusinut ilman näitä kahta päivää viikossa. Merkkejä siitä oli jo ilmassa tuossa aiemmin. En ole mikään aktiivinen lasten kanssa harrastaja. Voisin olla, mutta kun en vaan ole. Meiltä noin 300 metrin päässä on kaupungin ylläpitämä "kerhotalo", jossa järjestetään lapsille ja vanhemmille päivätoimintaa ja kerhoja. Arvatkaa kuinka monta kertaa olen siellä käynyt? Tasan kerran. Se kun ei vaan ole minun juttuni.

Toki, meillähän on ollut "helppoa", kun minulla on auto käytössäni ihan koko ajan ja Jannen vanha tarha oli parinsadan metrin päästä kotoa ja uuteen ajaa viidessä minuutissa. Että ei ole tarvinnut lapsia kiikuttaa toiselle puolen pitäjää hoitoon. Olis ehkä meilläkin saattanut olla poika kotona siinä tapauksessa.

Jotenkin siis on ihan hirveen kauheen kamalaa, että äiti voi olla toiselle äidille niin susi. Että kahden tarhapäivän takia koko äidin / vanhempien tapa kasvattaa lapsensa ja olla äiti / vanhempi kyseenalaistetaan. Minä uskon vakaasti siihen, että jos äidillä on hyvä olla, on lapsillakin hyvä olla. Ja jos äiti on väsynyt, masentunut ja kiukkuinen, ei lapsenkaan voi olettaa olevan päivänsäteen.

Olen varmaan kirjoittanut tästä aikaisemminkin, mutta teen sen vielä uudestaankin, koska olis ehkä aika kotiäitienkin ajatella napaansa pidemmälle.

Mut nyt tämä paskaäiti lopettaa, pakkaa tavaransa ja lähtee kotiin lasten ja Miehe luokse. Jos meillä vaikka tänään olis ihanaa ja suloista ja lapset olis puhtoisia, tottelis ja äiti ja isikin vaan hymyilis toisilleen.. You wish!