Äitiys, tai ainakin minun äitiyteni on täynnä erilaisia pelkoja. Raskausaikana pelkäsin keskenmenoa. Myöhemmin vauvan kuolemaa. Pelkäsin lapsen olevan vakavasti sairas. Ja kun ultra näytti, että kaikki on hyvin, pelkäsin silti ettei olekaan. Esikoista odottaessa iski päälle raskausmyrkytys ja pelkäsin sen aiheuttavan vauvalle ongelmia. Pelkäsin synnytystä. Tai oikeammin sitä, että joku menisi pieleen.

Lapsen synnyttyä ne pelot sitten jatkuivat. Pelkäsin kätkytkuolemaa. Jokainen vauvan korahdus nukkuessaan oli merkki uhkaavasta tukehtumisesta ja sai sekä minut että Miehen pomppaamaan nanosekunnissa umpiunesta vauvan sängyn viereen. Sittemmin pelot vähän helpottivat ja pystyimme ihan normiarkeen.

Toinen raskaus sujui saman kaavan mukaan. Koska ekalla kerralla kaikki oli mennyt hyvin, tällä kertaa joku menee takuulla pieleen. Kaikki meni kumminkin hyvin. Synnytyskin ja vauva-aika kätkytkuolemapelkoineen.

Aika ajoin pelkään edelleen. Pelkään lasten sairastuvan vakavasti, heidän kuolemaansa. Pelkään jo etukäteen sitä, että jossain kohtaa lapset on laskettava ilman äitiä ulos. Pelkään murrosikää, ensimmäisiä alkoholikokemuksia, sitä että jotain sattuu. Pelkään mopokautta, pelkään sitä että oma lapseni ajaa kännissä autoa tai menee kännisen kuskin kyytiin.

Nämä pelot eivät suinkaan jyllää päässäni koko aikaa. suurimman osan ajasta pystyn elämään ihan normaalisti. Pelkojen vuoksi pyrin kuitenkin elämään päivä kerrallaan, en suunnittele tulevaisuutta kovinkaan kauas.

Kesällä ilmestyneessä Vauva-lehdessä oli Heidi Kyrön miehen Kimmo Kopran mietteitä peloista isän näkökulmasta. Hänen suurimmat pelkonsa olivat ettei muusikkovanhempien lapsesta tule musikaalista ja lapsen allergiat. Tuli mieleen, et joskus olis helvetin paljon helpompaa olla mies.