Nimittäin ne työhaastattelut tältä erää. Nyt sitten vaan taas odotellaan, että kumman hakijan firma haluaa palkata. Molemmat hakijat kuulemma ovat hyviä, joten valinta ei ole helppo. Jotenkin olen jo asennoitunut siihen, että paikkaa en saa, vaikka sen kovasti haluaisinkin. Ihan älyttömän kovasti. Tällä viikolla tuskin päätöstä vielä tulee, joten viikonlopun ylitse saa vielä kärvistellä. Tapaaminen oli petollisen leppoisa ja jälikäteen haastattelua läpi käydessäni huomasin, että en edes kaikkiin kysymyksiin ihan suoraan vastannut, kun keskustelu siirtyi jo asiasta sammakkoon. Että koita tässä sitten muodostaa minkäänlaisia kuvia mieleen siitä että oltiinko tilanteessa minun puolellani vai minua vastaan. Toinen kandidaatti on haastattelussa nyt iltapäivällä. Arvatkaa montako kertaa olen puhelinta vilkuillut päivän mittaan? Kymmeniä, ellei jopa satoja. HUOH! Odottavan aika on pitkä.

Haastattelussa huonosti meni oma esiintyminen. Koitin kyllä selittää, että kuopuksella on yhtäaikaa päällä sekä korva-, että kurkunpääntulehdus ja siitä syystä äiti on vähän väsynyt, kun yöllä ei ole ihan hirveen hyvin nukuttu. Niin paljon olis pitänyt sanoa enemmän ja jättää jotain muuta sanomatta. Jos jotain valoa tunnelin päässä on, niin se oli toimitusjohtajan mielipide, että hän ottaisi mielummin töihin naisen. Mut voihan se olla sanahelinääkin.

Koko tämän haastattelurumban ajan minulla on ollut koko ajan aivan järkyttävä nälkä. Lieneekö tää jännittäminen ja hermoilu sitten niin paljon energiaa kuluttavaa, että ravinto käytetään normaalia tehokkaammin hyväksi.