Olen kirjoittanut useamman postauksen tämän viikon tragediasta. Ja jättänyt yhtä monta lähettämättä. Sanat eivät vaan riitä kertomaan kaikista niistä tunteista ja ajatuksista, joita päässäni pyörii.

Ensimmäisenä on suru. Suru kaikkien turmassa menehtyneiden ja heidän läheistensä puolesta. Myös ampujan. Tapaus on hänen läheisilleen varmasti vieläkin vaikeampi käsitellä kuin uhrien. Heidän surunsa kun ei monien mielestä ole läheskään niin oikeutettua kuin uhrien omaisten. Mutta kyllä se on. He ihan varmasti syyttävät tapahtuneesta itseään, vaikka tuskin olisivat voineet asialle mitään tehdä.

Toisena on kiukku. Syyllisten etsintä on alkanut. Syytetään "ex-tyttöystävää", jonka kanssa ampuja on "seurustellut" internetin välityksellä muutaman viikon. Valtaosan meistä suhde on päättynyt, joillain rumemmin, jollain nätimmin. Ei se jätetyksi tuleminen tee ihmisestä tappajaa, eikä jättäjä ole missään nimessä syyllinen. Jokaisen meistä on ajateltava asioita oman elämänsä ja hyvinvointinsa kannalta. Oikeasti, ei vaan voi seurustella toisen kanssa, jos itsestä tuntuu pahalta.

Syytetään poliisia. Vanhempia en ole vielä nähnyt syytettävän, mutta eiköhän senkin aika tule. Syyllisiä  ovat jokainen niistä, jotka pojan tunsivat, näkivät hänen muuttuvan, eivätkä tehneet mitään. Syyllisiä olemme kaikki me joille status ja materia ovat tärkeämpiä kuin ihmissuhteet ja huolenpito.

Kolmantena on raivo. Tapahtumalla mässäily on mennyt överiksi. Saamme ihan varmasti toisen samanlaisen tapauksen, kun tällä sai tekijä ja hänen aattensa näin paljon huomiota. Vedetään johtopäätöksiä, tekijä söi sellaisia ja sellaisia lääkkeitä, sairasti sellaista ja sellaista. Lietsotaan paniikkia. Eivät kaikki samojen lääkkeiden syöjät tai kaikki samaa sairastavat ole potentiaalisia tappajia. Syy löytyy ihan muualta. Pojalla oli vääränlainen lääkitys, ja vastuu lääkityksestä on lääkärin. Suomalainen psykiatrinen hoito ei todellakaan ole ajan tasalla. Eräs terapiassa samaan aikaan kanssani ollut henkilö jonotti aikaa psykiatrille YLI PUOLI VUOTTA ja kun aika alkoi lähestymään, lääkäri sen vielä kehtasi perua ja aika siirtyi kuukausilla eteenpäin. Kyseessä siis on vaikeasta masennuksesta kärsivä ihminen. Lasten ja nuorten puolella tilanne on vieläkin pahempi. Me aikuiset ihmiset sentään monesti osaamme vaatia hoitoa. Kuka pitää sairaan lapsen puolta, jos vanhemmat eivät siihen kykene? Jokelan pojalla mm. masennuksen oireet ovat olleet ihan näkyviä ja käyttäytyminen muuttunut. Jos kouluterveydenhuolto olisi ajan tasalla, ja huolta pidettäisiin myös mielenterveydestä, olisi kenties tämäkin havaittu ajoissa ja tapahtunut estää. Itse kävin kouluni 90-luvulla ja silloin ei enää pidetty edes vuosittaisia terveystarkastuksia. Koulukuraattorille ja -psykologille jonot ovat kuukausi, pahimmillaan jopa vuoden mittaisia. On arvioitu että joka viides suomalainen sairastuu masennukseen. Eiköhän se ennaltaehkäisy olisi syytä aloittaa ihan ajoissa, jo koulussa. Ikävää että jotain näin kamalaa piti tapahtua ennen kuin asiaan herätään. Tai siis päättäjät heräävät. Me mielenterveyspotilaathan ollaan tämä jo tiedetty. 

 Tapahtumahan on saanut oikeasti jo koomisia piirteitä (kyllä, olen sairas ihminen. Ei, en syö siihen lääkkeitä, tällä hetkellä). Tamperelainen yritys oli suunnitellut avajaisjuhlia pitkään ja järjestänyt tilaisuuteen myös ilotulituksen. Tästäkös sitten meteli nousi, yritystä paheksutaan kun se surupäivänä kehtaa juhlia. Elämä jatkuu! Minua tapahtuma ei henkilökohtaisesti koskettanut millään lailla. En tuntenut tekijää, en uhreja, en edes ketään joka ko. kunnassa asuu. Kuten sanoin, tapahtuma on surullinen, mutta en näe mitään syytä lopettaa oman elämäni elämistä. Kyllä, minä nauroin eilen, minulla oli kivaa. Kävin shoppailemassa, ja jestas sentään, harrastin seksiä. Söin suklaata. Nautin elämästäni Miehen kanssa, ihan niin kuin jokaisena muunakin päivänä. Viikonloppuna menen bileisiin, joita vähintäänkin kanssani yhtä paha ja kylmä P-veli ei varmaankaan ole perunut. Ja sunnuntaina tapaan ystäviäni ja vietän mukavaa päivää.

Ja yhtään helvetin kynttilää en sitten ole sytyttänyt, enkä sytytä. Olen pahoillani, mutta minusta tuollainen on täysin tekopyhää. Viettäisitte senkin ajan lastenne ja rakkaidenne kanssa, minkä vietätte netissä ja tekstiviestejä lähetellen.

Ugh. Myrkytär on puhunut.